Hei lapsuudenystävä, mulla on sua ikävä

human-770660_640_0.jpg

Kaveri = Ihminen, joka on kiva. Kaverin kanssa tehdään satunnaisesti juttuja yhdessä. Kaverin kanssa käydään tyypillisesti kahvilla, syömässä tai yhdellä. Kaverille voi kertoa uudesta poikaystävästä ja hyvistä leffoista. Kaverille ei voi yleensä kertoa, että on edellisenä yönä itkenyt yhteen asti. Kaverin kanssa puhelinta käytetään pääasiassa tapaamisten sopimiseen, puhelujen kesto keskimäärin viisi minuuttia. Kaveri ei yleensä käy kylässä eikä kaverin luona yleensä käydä kylässä. Poikkeuksena hyvissä ajoin sovitut vierailut, joita varten on siivottu.

Ystävä = Ihminen, joka tajuaa. Ystävää tavataan säännöllisesti. Tapaamisia ei tarvitse olla usein, mutta oletuksena on tapaamisten toistuvuus. Ystävän kanssa voi puhua puhelimessa yli kymmenen minuuttia, joskus tunninkin. Ystävälle voi kertoa, että vaikeaa on sekä kotona että töissä. Ystävälle voi kuvata vaikeudet yksityiskohtaisesti ja kertoa luottamuksella tärkeisiin ihmissuhteisiin liittyvistä ongelmista. Ystävän voi kutsua käymään, vaikka tiskialtaan pesemättömillä astioilla olisi jo henkilötunnukset. Tosiystävä katsoo niitä, sanoo hyi vittu ja kysyy, haluanko hänen tiskaavan ne.

~.~.~

Minulla on aina ollut kovin vähän kavereita. Olen aina tykännyt tehdä juttuja yksin, ja random-kaverin läsnäolo on ollut lähinnä häiritsevää. Kavereiden sijaan minulla on ollut yleensä yksi tai kaksi ystävää, joiden kanssa olen jakanut ajatuksia ja kokenut olevani samalla aaltopituudella. Ystävien kanssa on ollut kiva tehdä kaikenlaista, mutta yhteinen tekeminen ei ole koskaan ollut pääasia. Mitä aikuisemmaksi tulen, sitä hämärämmäksi käsitykseni ystävyydestä kuitenkin muuttuu. Aikuisten ystävyyssuhteet ovat mielestäni kummallisia.

Minulle on tullut sellainen kuva, että aikuisuudessa ystävyyssuhteet muuttuvat luonnostaan etäisemmiksi. Lapsuudenystävistä etäännytään muuttuvien elämäntilanteiden vuoksi. Elämä kuljettaa ystävyksiä eri suuntiin eikä  yhdistäviä tekijöitä ole enää niin runsaasti. Ihmiset pariutuvat ja perustavat perheitä. Parisuhde tai perhe yleensä täyttää tarpeen olla tunnetasolla lähellä toista ihmistä, eikä samaa läheisyyttä enää haeta ystäviltä. Lapsuuden ”voiksä olla mun kaa” muuttuu kolme viikkoa etukäteen järjestetyksi viini-illaksi tai jollain muulla verukkeella järjestetylle tapaamiselle, joka on aikataulutettu niin, ettei se häiritse muuta elämää. En oleta, että se tuollaista kaikilla olisi, mutta näin se omassa elämässäni näyttäytyy. Se on kauhean surullista.

pinky-swear-329329_640.jpg

Minun elämässäni on kaveri, joka on joskus ollut bestis. Ystävystyimme kolmannella luokalla, ja meistä tuli erottamattomat. Ikä ja elämäntilanteet muuttuivat ja välillä olimme etäisempiä. Ystävyys kuitenkin kantoi ja taas lähennyimme uudestaan. Vielä nuorina aikuisina vietimme iltoja kahdestaan pitkälle yöhön toistemme kodeissa. Joskus jäätiin yöksikin, kun omassa kodissa ei ollut ketään odottamassa. Pelattiin, katsottiin leffoja ja syötiin. Jutellessamme toinen tajusi puolesta sanasta, mitä tarkoitin. Kerrottiin noloja vitsejä, ja toinen nauroi lähinnä toisen väsyneelle mielelle, koska vitsi itsessään oli niin huono. Ostettiin merkityksellisiä synttärilahjoja ja jouluna tavattiin lapsuudenkodeissamme (jotka edelleen sijaitsevat melkein toistensa naapurissa). Tiesin, että ystävä todella tajusi mua ja mun elämää.

En oikein tiedä, mitä meille tapahtui. Ehkä se oli se yksi iso riita, mikä kaiken lopulta muutti. Tai sitten alkoi tulla niitä elämäntilanteita, joihin ei enää osattu samaistua. Toisella oli ehkä vaikeaa sellaisella tavalla, jota ei voinut toinen ymmärtää. Toinen siirtyi työelämään, kun toinen oli vielä opiskelija. Toisen elämään ilmestyi yhtäkkiä mies, kaksi lasta ja auto. Toinen ehkä löysi itsensä ja ymmärsi haluavansa erityyppisiä ystäviä. Jotain sinnepäin. Joka tapauksessa mikään ei ollut enää kuin ennen.

Meni ensin puoli vuotta ilman yhteyksiä. Sitten käytiin pari kertaa jossain syömässä. Sitten taas yhteydet katkesivat kummankin osapuolen toimesta vuodeksi. Ei edes soiteltu. Nykyään on taas vähän jotain viritelmiä. Käydään taas kahvilla ja syömässä niin kuin kaverit. Puhutaan kyllä asiaa ja syvällisiäkin, kun tavataan, mutta lähelle ei enää pääse. Olen itse yrittänyt kutsua kyläänkin (mies ja lapset on kyllä kotona, mutta ei kai se haittaa?). Ajatus on ystävän sanoin kuulostanut kivalta, mutta me molemmat tiedämme, ettei niin tule tapahtumaan. Jotain niin perustavanlaatuista on tapahtunut, ettei enää voi edes soitella. Jos ehdotetaan yhteistä tapaamista, se tehdään tekstiviestillä, kuten vieraampienkin ihmisten kanssa. Toisaalta ei uskalleta kohdata toista puhelimessa, toisaalta annetaan toiselle tilaa muotoilla huolellisesti korrekti vastaus ehdotukseen.

Mä haluaisin vaan sanoa: ”Ystävä, mulla on ikävä sua. Voitaisko olla taas niin kuin ennenkin? Voitaisko mennä Filmtowniin tappelemaan siitä, mikä leffa vuokrataan? Tehdääks taas makaronilaatikkoa yhdessä? Voisitko taas nauraa mun tyhmille vitseille ja vaahdota siitä, mikä sua vituttaa?

Mutta ei se olisi sama.

Suhteet Ystävät ja perhe Syvällistä

Juhlapyhät ovat suurimmaksi osaksi perseestä

Helppoa se silloin oli, kun oli yksin. Yhden juhannuksen nostin tuplapalkkaa työpaikalla, muutaman vietin kavereiden mökeillä. Useimmiten lähdin bussilla synnyinseudulleni, missä äiti oli laittanut herkut pöytään. Siinä sitten vaan vetelin sipsit naamaan ja katselin leffoja. Kävin sikäläisten kavereiden kanssa terdellä ja nautiskelin oleilustani. Rahaa ei kulunut juurikaan eikä tarvinnut siivota. Kunnon mammantyttömeininkiä. Pointtina oli se, ettei juhannus ollut mikään jalustalle nostettu pakkojuhla. Eikä myöskään joulu, vappu tai pääsiäinen. Sitä oli yksin ja meni sinne minne halusi tai jätti menemättä. Paitsi tietysti se harmitti, että oli yksin.

Parisuhteessa asiat ovat toisin. Uusperheessä ne ovat vielä enemmän toisin. En koskaan viettänyt lapsettomia parisuhdevuosia mieheni kanssa, enkä täten ole ehtinyt vakiinnuttaa hänen kanssaan minkäänlaisia perinteitä tai tapoja joulujen ja juhannusten suhteen. Alusta alkaen oli määritelty, että lapset olisivat kanssamme joka toinen juhannus ja joka toinen joulu. Tämä on käsittääkseni aika yleinen käytäntö eronneilla. Perinteitä ei siis juuri muodostu, vaan juhlien viettämisen määrittelevät sopimusehdot. Parisuhdejuhannus on ihan erilainen kuin perhejuhannus. Minä hyppäsin tähän ihan pystymetsästä. Yleensähän se menee niin, että ensin eletään kahdestaan ja luodaan omat traditiot. Sitten ajan myötä kuvioihin tulevat lapset, jotka elävät oman perheensä traditioita siinä missä aikuiset ovat tehneet sitä yhdessä jo ehkä vuosia.

fire-736544_640.jpg

Alla lista uusperheen juhlapyhiin liittyvistä asioista, jotka tulivat entiselle citysinkulle täysin yllätyksinä:

  • Lapsia vituttaa aina. Vaikka olisi kuinka monta vuotta vuoroteltu isän ja äidin kodin välillä juhlapyhinä, lapsia vituttaa aina olla erossa toisesta vanhemmasta – erityisesti juhlapyhänä. Heidän luonnollinen oikeutensa on olla tyytymättömiä tilanteeseen, en minä sitä kiistä. Vituttais muakin.
     
  • Isämiehellä on kauheat paineet järjestää lapsille jotain spessua, koska heidän läsnäolonsa on niin iso juttu. Sitten isämies loukkaantuu sydänjuuriaan myöten, kun minä en oikein osaa suunnitella mitään perhejuhannuksia hänen kanssaan. En tiedä, mitä lapsiperheet tekevät juhannuksena! Itse haluaisin lähinnä levätä ja ottaa chillisti.
     
  • Kaupassa käynti on aivan helvettiä. Sinkkuna sitä kävi Siwasta hakemassa siiderit ja karkit ja se oli about siinä. Nyt menee parisataa euroa, kun pitää miettiä monen päivän ruoat valmiiksi ja siihen päälle juhannusherkut neljälle ihmiselle. Ei ole kauaakaan niistä ajoista, kun minulle jäi parisataa euroa käteen vuokran ja muiden kiinteiden kulujen jälkeen. Öö… Eikä niitä makkaroita oikeasti ehdi kukaan syömään, kun yhden päivän jälkeen alkaa jo grilliruoka etoa. Ostoskärryjen kanssa liikkuminen täpötäydessä Prismassa ei onnistu enää naisihmiseltä ollenkaan, kun kärryjen sisältö painaa enemmän kuin naisihminen itse. Onni on, jos kauppareissun saa tehtyä ilman lapsia (ja näin ei muuten saa tietenkään sanoa miehen lapsista, mutta mies saa sanoa näin omistaan).
     
  • Joululahjat lapsille. Menee aikamoinen määrä cashia tehomarkkinoituun robottieläimeen (se oppii temppuja!) ja sitten lapsella onkin se jo äidin luona. Ei vituta ei.
     
  • Sukulaisvierailut. Jeesus ja suomalainen kansanperinne ovat antaneet sinulle joululahjaksi jouluaaton, joulupäivän ja tapaninpäivän, jolloin ei tarvitse kuin olla vaan ja maata sohvalla. NOOOOOOOOOOOOT. Jos saat jouluaaton tapeltua kotipäiväksi, joulupäivä menee sitten miehen sukulaisissa ja tapaninpäivä omissani (siitäkin tapellaan). Pääsiäistraditiot ovat myös sukutraditioiden täyttämiä – miehen suvun siis, koska omat sukulaiseni eivät juuri tapaa toisiaan. Hyvää lomaa, voi jumalauta. Kun kukaan sukulaisista ei edes kovin hyvin tule toimeen kenenkään kanssa. Istut siinä viidentoista ihmisen keskellä ilman mitään kosketuspintaa yhteenkään puheenaiheeseen. Olisin senkin ajan voinut käyttää telkkarin edessä.
     
  • Kosteiden juhlien, kuten vapun, juhannuksen ja uudenvuodenaaton vietto on hyvin erilaista kuin ennen. Vappuna käydään ehkä holittomalla piknikillä leikkipuiston vieressä ja viedään lapset tivoliin. Juot uudenvuodenaattona pelko perseessä yhden siiderin ja pelkäät senkin jälkeen, että lapset kertovat äidilleen, että minä siellä ryyppäsin. Olen uusperheeni valinnut enkä haluaisi luopua kenestäkään sen jäsenestä, mutta kaikessa epäkypsyydessäni haluaisin vaan joskus olla parikymppinen lapseton nainen ja vetää perseet.

Unohtuiko jotain? Kaiken tämän jälkeen voin vaan todeta, etten koskaan ole pahemmin perustanut juhlapyhistä ja nykyään pidän niistä vielä vähemmän. Kauheat suorituspaineet, törkeää törsäämistä, hirvittävä määrä organisointia ja lopputulos menee kuitenkin aina pieleen.

Joka tapauksessa hyvää juhannusta!

boat-425074_640.jpg

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Lasten tyyli