Ilman lasta en ole mitään

rsz_48urc0m7y2_0.jpg

Minua on aina ajanut tarve tulla äidiksi. En usko äitiyden olevan helppo tehtävä. Epäilen kykyjäni asettua tasapainoisesti äidin rooliin, mutta se on silti minussa vallitseva perustarve, joka on vahvistunut vuosi vuodelta. Olen parin vuoden päästä kolmekymmentä, ja biologinen munakello alkaa lähestyä nollaa mielessäni. Kohta kuluu priiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.

On hassua, miten olen kuvitellut valinneeni elämässä niin, että äidiksi tuleminen olisi mahdollisimman mahdollista. Rakastuin mieheen, joka oli jo kahden lapsen isä. Mies keitteli siskonmakkarakeittoa lapsilleen ja huolehti, että tytär oli tehnyt läksynsä. Mies hoiti moitteettomasti tiskejä, ajeli farmariautolla ja omisti kuivausrummun. Katselin miehen ja lasten perhettä sydämen kuvat silmissä. Nyt olen löytänyt perheenisän. Nyt olen löytänyt miehen, joka haluaa elää vakiintunutta perhe-elämää toisin kuin ne kaljatölkkien keskellä elävät opiskelijapojat. Ei enää ikinä niitä, ajattelin.

Olin rakastuneempi kuin ikinä, mutta epäilin vahvasti uusperheen toimivuutta jo ennen kuin olin siinä varsinaisesti osallisena. Vastoin epäilyksiäni miehen lapset suorastaan vetivät minut mukaan perheeseensä. Halusivat leikkiä ja pelata kanssani, tulivat halaamaan ja pakottivat huomioimaan. Aika erikoista, ajattelin. Odotin, milloin se hyljeksintä alkaa ja milloin he tulevat mustasukkaisiksi isänsä minulle osoittamasta huomiosta. Minut imaistiin siihen kokonaisuuteen hyvin nopealla aikataululla. Lapsilla ei näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Minäkin kiinnyin ensin lapsiin ennen kuin rakastuin mieheen. Lapset olivat puskuri minun epäselvien tunteideni ja miehen välillä. Toivoin, että lapset olisivat läsnä, jotta minun ja miehen välillä olisi enemmän ilmaa. Olinhan sitä ennen ollut pitkän linjan sinkku ja koin läheisyyden välillä ahdistavanakin. Ajan myötä sitouduin ja rakastuin. Puheet yhteisistä lapsista ja asunnoista olivat läsnä jo varhain.

rsz_xb78wqk09o.jpg

Sitten tuli syksy ja erimielisyydet. Ymmärsin menettäneeni entisen elämäni ja olevani ylimääräinen miehen ja lasten elämässä. En minä ollut se, jonka haluttiin lohduttavan, kun polvi aukesi asfaltiin tai lukevan iltasatua. Huomasin myös miehen olevan varsin tyytyväinen asemaansa kahden lapsen isänä. Ei hänellä ollut kiirettä perustaa kanssani perhettä tai muuttaa yhteen. Nyt kun uuden tyttöystävän myötä elämä oli eheää, mies saattoi huokaista helpotuksesta ja alkaa pitkästä aikaa toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja ammatillisia intohimojaan.

Sitten kun muutettiin yhteen, kotona olivatkin hänen huonekalunsa, hänen lapsensa, hänen ajanviettotapansa ja hänen sääntönsä. Saatoin minä siinä marista, valittaa ja huutaa, kuinka minulla ei ole paikkaa tässä kaikessa. Huusin, kuinka minä haluaisin olla osa heitä omana itsenäni, en isän peesaajana enkä leikkitätinä. Sen kuin olet, sanoi mies, ymmärtämättä sitä, miten vaikea lapsettoman äitipuolen rooli on. Mies toi elämääni konkreettisia asioita, minä toin unelmat. Tänäkin päivänä kipuilen sen kanssa, onko niistä unelmista edes osa yhteisiä.

Valitsemalla perheenisämiehen valitsin tietämättäni kumppanin, joka ei ehkä enää haluakaan tai tarvitsekaan lisää lapsia. Jossain vaiheessa ehkä, mutta ei se ole välttämätöntä. Minun sylini on edelleen tyhjä. Miehen lapset ovat minulle omalla tavallaan tärkeitä, mutta en minä pääse kevätjuhliin enkä vanhempainvarttiin, vaikka kuinka viettäisin heidän kanssaan laatuaikaa. Eivät he minun syliini nukahda tai riitele minun kanssani kotiintuloajoista. Lopetin tällaisen suhteen tavoittelemisen siinä vaiheessa, kun kuherruskuukausi loppui ja tajusin, että vanhempien paikat oli jo viety. Minua pyydettiin kyllä mukaan leikkimään, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, mutta ei se vanhemmalle vertoja vetänyt. Olisin aina se, kenet voi huoletta leikata pois valokuvasta halutessaan. Huomasin myös hukanneeni itseni. Olin ihan oma persoonani ennen uusperhettä. Tuntui, ettei minun luonteeni, ominaisuuteni tai mielenkiinnon kohteeni kiinnostaneet oikeastaan ketään. Kunhan olin siinä jotenkin päin. Edelleenkin on vaikea ymmärtää, miten päin pitäisi olla.

Menin valmiiseen perheeseen kuvitellen, että sieltä löytäisin omani. Onhan se tietyllä tavalla omani. On hauskoja hetkiä ja sisäpiirivitsejä. Mutta minä kaipaan lasta, joka kasvaa sisälläni ja tulee ulos huutaen. Kaipaan kiintymyssuhdetta, joka on lapsen ja vanhemman välinen. Kaipaan sitä rakkautta, pelkoa ja ristiriitoja, joista vain kuulen. Tulevaisuuteni ei tunnu olevan perheenisämiehen kanssa turvassa. Turvallisuuden sijaan jäin aika yksin kärsimään sitä ulkopuolisuutta, mikä aiheutuu siitä, kun kolme muuta perheenjäsentäni rakastavat toisiaan ja jakavat jotain, missä en ole osallisena. En koskaan pääse sisälle heidän yhteiseen historiaansa eivätkä he halua uudenlaista tulevaisuutta. He haluavat säilyttää tämän, mitä on. Minä kun haluaisin siihen myös itseni ja oman jälkikasvuni, meidän kaikkien yhteisen perheenjäsenen.

Hyvinvointi Mieli Raskaus ja synnytys Syvällistä

Aikuisten hiekkalaatikolla

Olen kasvanut kateelliseksi kusipääksi. Perheessäni ja suvussani on ollut aivan tavallista, että toisia saa hiljaisesti halveksua parempiosaisuudesta. Tämä parempiosaisuus on yleensä liittynyt varallisuuteen muodossa tai toisessa. Kukkeimmillaan on ollut kateus suvun jäsenten välillä.

”Se pääsi lukioon vuonna viiskytkuus, kun minun piti auttaa keittiötöissä.”

”No onpas tuo teidän uusi auto varmaan maksanut maltaita.”

”Jaa tää on se sun uusi asunto. Tänne olikin vaikea löytää perille.”

Isäni inhosi yksityisyrittäjiä, lääkäreitä, lakimiehiä ja kaikkia muita ammatteja. Tai oikeastaan työssäkäyviä, koska oli itse työtön 90-luvun laman keskellä. Lähti mielenosoituksellisesti pois ruokapöydästä, jos tuli puheeksi edes äidin työ.

Äiti halveksi toisten lasten tavarapaljoutta: ”Ei meidän perheellä ole varaa tuollaisiin leluihin, mutta huonoksi se lapselle on, jos on liikaa leluja.”

Me olimme kaiketi kovin huono-osaisia, vaikka perheessämme oli lainaton omakotitalo, auto ja korkeakoulutetut vanhemmat, joista ainakin yhdellä oli vakituinen virka. Molemmat vanhempani olivat sen sijaan köyhistä perheistä, joissa asiat olivat toisin. Äidin kodista puuttui sisävessa ja isä joutui omassa kodissaan taistelemaan äidinrakkaudesta ja isän hyväksynnästä. Huonommin asiat olivat vielä heitä edeltävällä sukupolvella, mistä voisinkin siirtyä suomalaisen väestön sukupolvien yli siirtyvään traumatisoitumiseen. Mutta en siirry vaan keskityn pohtimaan omaa kateuttani ja kateutta ilmiönä.

1340131193318_3484458.png

Kateus on kauhean ruma piirre ihmisessä. Moni jää vaille jotain, mutta sitä ei ole suotavaa ilmaista. Kunnon diplomaatti saa sen muotoiltua niin, että ottaa vastuun omasta elämäntilanteestaan ja kertoo jo käsitelleensä oman vaille jäämisen kokemuksensa. Esimerkiksi näin: ”Kyllähän minäkin olisin halunnut nuoruudessani matkustella vähän enemmän, mutta elämä antoi minulle jo varhain nämä lapset, joiden kautta olen oppinut arvostamaan toisenlaisia asioita.” Onhan tuo tietysti todella kypsää ja mallikasta, mutta harva sitä oikeasti niin ajattelee. Ehkä vanhana ja viisaana sitten (sitäkään ei kyllä tapahtunut meidän suvussa).

Minä havahduin katselemaan työkavereitani eräänä päivänä, ja huomasin heidän kaikkien olevan naimisissa ja lastensa biologisia vanhempia. Yksi oli uutta taloa ostamassa, toinen odotti kolmatta lastaan, kolmas kertoi tarinoita ulkomailla vietetyistä vuosistaan. He ovat kaikki oikein mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo jutella ja tulla toimeen. He eivät ole ilkeitä, eivätkä yritä pröystäillä tai todistella omaa arvoaan. Silti minun päässäni tapahtuu ajatuskulku, joka menee näin:

Minäkin olisin voinut, saatana.
Miksi minun piti tyytyä tällaiseen kohtaloon?
Miksen vaan mennyt ja tehnyt?
Miksi noi saa kaiken kivan?
Miksi noilla on niin paljon rahaa?
Miksi kaikki meni mun kohdalla pieleen?
Miksi tuo on vielä niin kauniskin?
Olisi edes tyhmä tai ilkeä ihminen, perkele.

Minä hakkaan päätäni seinään samojen ongelmieni kanssa joka päivä. Minun elämäni ei etene mihinkään. Se on aina edennyt todella hitaasti ja takkuisasti. Miksen voisi olla edes iloinen toisten ihmisten puolesta niin kuin jotkut väittävät olevansa? Olen marttyyri, jolle on tehty niin paljon pahaa, että täytyy inhota muita, kun oma alemmuudentunne on niin suuri. Olen rumalla tavalla täynnä kiukkua niitä kohtaan, jotka ovat saaneet kaiken sen, mistä itse unelmoin.

Yhä enemmän kuitenkin huomaan, että näillä ulkoisesti pärjäävillä ihmisillä voi olla todella suuria vaikeuksia. Kun mietitään huonosti pärjäävän ihmisen stereotyyppiä, itselleni tulee ensimmäisenä mieleen laitapuolen kulkija, joka on tippunut työelämästä ja menee vähän päihteisiin päin ja/tai on vähän muita tyhmempi jo oletusarvoisesti. Se vaan ei kerro mitään siitä, miltä siitä ihmisestä tuntuu. Sitä oletetaan, että esimerkiksi työttömän yh-äidin elämä on ihan perseestä, mutta ei se välttämättä ihan niin mene. Samoin oletan itse raskaana olevan työkaverini olevan kovin onnellinen, mutta en minä hänenkään sydämeensä näe. Vähän naiivia kategorisointia, myönnän, mutta piilotettu tuska on kaikista kipeintä sorttia.

Mitä jos niillä onnellisen näköisillä, fiksuilla ja menestyvillä ihmisillä on heilläkin asioita, joita ei kukaan näe? Mitä jos he(kin) ovat kokeneet jotain niin raskasta, että se on jättänyt jälkensä heidän henkiseen pääomaansa? Mitä jos se ulkomaanmatka, perheenlisäys tai omakotitalo ei merkitse heille samaa kuin minulle? En minä pahimmasta päästä muiden silmissä ole itsekään. Minä koen itseni jonkinlaiseksi huijariksi siihen nähden, että olen korkeasti koulutettu, keskituloinen, kaunis ja älykäs parisuhteessa elävä nainen. Oikeastihan olen usein hyvin tiukoilla henkisesti. Koen jatkuvasti olevani liian suurissa saappaissa ja pelkään, että se paljastuu. En meinaa jaksaa, ja parisuhdekin rakoilee liitoksistaan. Harva sitä minusta näkee, että välillä toivon, ettei minua olisi koskaan ollutkaan.

Toivoin nuorempana, että onni jakautuisi loppupeleissä tasan. Että nallekarkkeja ripoteltaisiin elämän aikana epätasaiseen tahtiin, mutta niiden määrä olisi kuitenkin kaikilla sama. Eihän se tietenkään niin mene, ei lähellekään. Mutta mitä itselleen sitten pitäisi sanoa, kun toiset saavat sen, mitä sinä itse toivoisit koko sydämestäsi? Silloin aletaan ituhippeillä, ruvetaan sijaisvanhemmiksi tai mennään Afrikkaan hyväntekeväisyystyöhön. Hyvitetään maailmalle ja itselle se, miten rumia ajatuksia ajatteli jäätyään alakynteen. Tai ruvetaan ryyppäämään. Kun ei kyetä kohtaamaan omaa vajavaisuutta tai menetettyjä mahdollisuuksia. Joku oikein paskiainen voisi tähän sanoa, että jokainen oman onnensa seppä. Juu juu.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Raha