Ilman lasta en ole mitään
Minua on aina ajanut tarve tulla äidiksi. En usko äitiyden olevan helppo tehtävä. Epäilen kykyjäni asettua tasapainoisesti äidin rooliin, mutta se on silti minussa vallitseva perustarve, joka on vahvistunut vuosi vuodelta. Olen parin vuoden päästä kolmekymmentä, ja biologinen munakello alkaa lähestyä nollaa mielessäni. Kohta kuluu priiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.
On hassua, miten olen kuvitellut valinneeni elämässä niin, että äidiksi tuleminen olisi mahdollisimman mahdollista. Rakastuin mieheen, joka oli jo kahden lapsen isä. Mies keitteli siskonmakkarakeittoa lapsilleen ja huolehti, että tytär oli tehnyt läksynsä. Mies hoiti moitteettomasti tiskejä, ajeli farmariautolla ja omisti kuivausrummun. Katselin miehen ja lasten perhettä sydämen kuvat silmissä. Nyt olen löytänyt perheenisän. Nyt olen löytänyt miehen, joka haluaa elää vakiintunutta perhe-elämää toisin kuin ne kaljatölkkien keskellä elävät opiskelijapojat. Ei enää ikinä niitä, ajattelin.
Olin rakastuneempi kuin ikinä, mutta epäilin vahvasti uusperheen toimivuutta jo ennen kuin olin siinä varsinaisesti osallisena. Vastoin epäilyksiäni miehen lapset suorastaan vetivät minut mukaan perheeseensä. Halusivat leikkiä ja pelata kanssani, tulivat halaamaan ja pakottivat huomioimaan. Aika erikoista, ajattelin. Odotin, milloin se hyljeksintä alkaa ja milloin he tulevat mustasukkaisiksi isänsä minulle osoittamasta huomiosta. Minut imaistiin siihen kokonaisuuteen hyvin nopealla aikataululla. Lapsilla ei näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Minäkin kiinnyin ensin lapsiin ennen kuin rakastuin mieheen. Lapset olivat puskuri minun epäselvien tunteideni ja miehen välillä. Toivoin, että lapset olisivat läsnä, jotta minun ja miehen välillä olisi enemmän ilmaa. Olinhan sitä ennen ollut pitkän linjan sinkku ja koin läheisyyden välillä ahdistavanakin. Ajan myötä sitouduin ja rakastuin. Puheet yhteisistä lapsista ja asunnoista olivat läsnä jo varhain.
Sitten tuli syksy ja erimielisyydet. Ymmärsin menettäneeni entisen elämäni ja olevani ylimääräinen miehen ja lasten elämässä. En minä ollut se, jonka haluttiin lohduttavan, kun polvi aukesi asfaltiin tai lukevan iltasatua. Huomasin myös miehen olevan varsin tyytyväinen asemaansa kahden lapsen isänä. Ei hänellä ollut kiirettä perustaa kanssani perhettä tai muuttaa yhteen. Nyt kun uuden tyttöystävän myötä elämä oli eheää, mies saattoi huokaista helpotuksesta ja alkaa pitkästä aikaa toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja ammatillisia intohimojaan.
Sitten kun muutettiin yhteen, kotona olivatkin hänen huonekalunsa, hänen lapsensa, hänen ajanviettotapansa ja hänen sääntönsä. Saatoin minä siinä marista, valittaa ja huutaa, kuinka minulla ei ole paikkaa tässä kaikessa. Huusin, kuinka minä haluaisin olla osa heitä omana itsenäni, en isän peesaajana enkä leikkitätinä. Sen kuin olet, sanoi mies, ymmärtämättä sitä, miten vaikea lapsettoman äitipuolen rooli on. Mies toi elämääni konkreettisia asioita, minä toin unelmat. Tänäkin päivänä kipuilen sen kanssa, onko niistä unelmista edes osa yhteisiä.
Valitsemalla perheenisämiehen valitsin tietämättäni kumppanin, joka ei ehkä enää haluakaan tai tarvitsekaan lisää lapsia. Jossain vaiheessa ehkä, mutta ei se ole välttämätöntä. Minun sylini on edelleen tyhjä. Miehen lapset ovat minulle omalla tavallaan tärkeitä, mutta en minä pääse kevätjuhliin enkä vanhempainvarttiin, vaikka kuinka viettäisin heidän kanssaan laatuaikaa. Eivät he minun syliini nukahda tai riitele minun kanssani kotiintuloajoista. Lopetin tällaisen suhteen tavoittelemisen siinä vaiheessa, kun kuherruskuukausi loppui ja tajusin, että vanhempien paikat oli jo viety. Minua pyydettiin kyllä mukaan leikkimään, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, mutta ei se vanhemmalle vertoja vetänyt. Olisin aina se, kenet voi huoletta leikata pois valokuvasta halutessaan. Huomasin myös hukanneeni itseni. Olin ihan oma persoonani ennen uusperhettä. Tuntui, ettei minun luonteeni, ominaisuuteni tai mielenkiinnon kohteeni kiinnostaneet oikeastaan ketään. Kunhan olin siinä jotenkin päin. Edelleenkin on vaikea ymmärtää, miten päin pitäisi olla.
Menin valmiiseen perheeseen kuvitellen, että sieltä löytäisin omani. Onhan se tietyllä tavalla omani. On hauskoja hetkiä ja sisäpiirivitsejä. Mutta minä kaipaan lasta, joka kasvaa sisälläni ja tulee ulos huutaen. Kaipaan kiintymyssuhdetta, joka on lapsen ja vanhemman välinen. Kaipaan sitä rakkautta, pelkoa ja ristiriitoja, joista vain kuulen. Tulevaisuuteni ei tunnu olevan perheenisämiehen kanssa turvassa. Turvallisuuden sijaan jäin aika yksin kärsimään sitä ulkopuolisuutta, mikä aiheutuu siitä, kun kolme muuta perheenjäsentäni rakastavat toisiaan ja jakavat jotain, missä en ole osallisena. En koskaan pääse sisälle heidän yhteiseen historiaansa eivätkä he halua uudenlaista tulevaisuutta. He haluavat säilyttää tämän, mitä on. Minä kun haluaisin siihen myös itseni ja oman jälkikasvuni, meidän kaikkien yhteisen perheenjäsenen.
