Jos vain olisinkaan kuunnellut (tai työnantaja olisi tehnyt niin) ilmassa olevia uupumuksen merkkejä hyvissä ajoin, tilanne oltaisi ehkä saatu haltuun pienemmälläkin levolla, mutta niin sitä vain ajatteli, että nyt täytyy jaksaa – niin tekee muutkin. Työterveydessä uupumusta purkaessani työpsykologi nosti esiin täydellisen vertauksen selviytymistaistelusta, jollaiseen tilanne vähitellen muovautuu, kun kukaan ei nosta käsiä pystyyn ja myönnä että nyt en jaksa. Sitä vain tuudittautuu ajattelemaan, että kyllähän minäkin nyt vielä jaksan, koska tuokin jaksaa. Tunnistan tilanteen täysin ja tässä taistelussa ei todella hävetä hävitä – oma terveys ja hyvinvointi on ehdottomasti tärkeämpää ja silti olen laiminlyönyt omaa hyvinvointia jo aivan liian pitkään.

Uupumus tulee hiipien

Jatkuvat univaikeudet oli omalla kohdalla varmaankin se ensimmäinen todella vakavasti otettava merkki uupumuksesta. Olen aina ollut heikkouninen, mutta yhtäkkiä huomasin, että herään toistuvasti arkena aamuyöllä klo 03.30-05.00 välillä. Joskus sain vielä unta tuon jälkeen, mutta useimmiten en. Ainoastaan lääkkeen avulla nukuin edes klo 06.00 asti – pian huomasin että annosta oli lisättävä, jotta nukun edes lääkeunta kuuteen asti.

Itseasiassa muistikatkokset tulivat aivan ensimmäisenä, jo ennen toistuvia uniongelmia, mutta muistiongelmathan ovat ”ihan perus” nykyajan hektisyydessä. Nykyään tunnutaan heitettävän jatkuvasti vitsiä siitä miten on ”muurahaisen muisti” tai ”muisti kuin kultakalalla” tai todetaan, että ”pakkohan tämä on kirjoittaa ylös kun en mä mitään muista”

Minusta alkoi tuntua siltä, etten ole enää oma itseni.

Muisti on äärimmillään nykyään kaikilla,  mutta omalla kohdalla muistiongelmat alkoivat todella pelottaa, sillä olen aina pystynyt melko hyvin luottamaan omaani. Kun kollegat yhtäkkiä alkoivat tuohtua siitä, että olimme sopineet asiat juuri tietyllä tavalla, eikä itsellä ollut minkäänlaista muistikuvaa koko keskustelusta, minua pelotti. Mitä kaikkea muuta voisinkaan unohtaa? Minusta alkoi tuntua siltä, etten ole enää oma itseni.

Uupumus = masennus?

Vapaa-aika ei palauttanut, lopulta viikonloppukaan ei riittänyt palautumiseen ja päivistä alkoi tulla selviytymistä. Liikunta ei ole pitkään aikaan kiinnostanut juuri ollenkaan ja syöminen on kärsinyt. On tuntunut jo pitkään siltä, että keho tarvitsee vain lepoa ja lohtua (=herkkuja). Uupumus ja masennus todella tuntuvat kulkevan käsi kädessä, sillä jopa kivat asiat alkoivat tuntua ponnistuksilta. Kaikkeen piti kerätä voimia ja ennalta valmistautua, spontaanius sai jäädä.

Keho kävi jo niin pahasti ylikierroksilla, että se ei rauhoittunut kunnolla juuri milloinkaan – ikäänkuin keho valmistautuisi suurempaankin koitokseen.

Viimeisimpänä ”ilona” kuvioon ilmestyivät huimaus, korkeampi leposyke ja lopulta tosiaan paniikkikohtaus keskellä yötä. Luulin, että minuun iskee vatsatauti ja hetken päästä istuinkin kylpyhuoneessa seuranani ajatus siitä, että kohta luultavasti kuolen. Keho kävi jo niin pahasti ylikierroksilla, että se ei rauhoittunut kunnolla juuri milloinkaan – ikäänkuin keho valmistautuisi suurempaankin koitokseen. 

Sitä sanotaan, että harvoin työ yksin uuvuttaa ja siihen samaistun täysin, vaikka työmaailmassa onkin ollut viimeinen vuosi pelkkää muutosta ja näin jälkikäteen katsottuna suorastaan helvetillinen meininki. Jos oma elämä olisi balanssissa, olisi työelämän muutoksia helpompi ottaa vastaan, mutta jo käynnissä oleva terapia on ollut todella raskasta ja uuvuttavaa, samoin läheisen menettäminen jätti syvän haavan, jonka arpeutumiseen on mennyt pitkä aika. 

Luovuttaminen oli omalla kohdalla välttämätöntä, muutoin olisin varmasti saanut ajettua itseni pysyvään uupumiseen, vaikka enhän tiedä kauanko tästä oikeasti kestää toipua ja kohtaanko vielä myöhemmin takapakkeja. Olen kuitenkin nyt todella varma siitä, että asioiden on muututtava, jotta pysyn työkykyisenä ja hyvinvoivana vielä mahdollisimman pitkään.

Minun näköinen – ja hyvinvoiva – elämä, paras elämä.

xx