Tunnollisuudesta
Pelkällä tunnollisuudella saa uuvutettua itsensä hyvinkin nopeasti. Silloin kun on tottunut aina ymmärtämään ihmisiä ja katsomaan asioita monesta mahdollisesta kulmasta, katsoo läpi sormien paljon sellaista mitä moni muu ei sietäisi sekuntiakaan.
Viittaan tässä nyt omaan herkkään luonteeseeni, joka muovasi minusta ajan saatossa myös liian kiltin. Olen kehittynyt tässä jo paljon ja olen oppinut vetämään selkeämmin rajoja, puhumaan tunteistani ja sanomaan useammin ei, mutta en selkeästikään riittävän usein, kun henkinen uupuminen on ollut niin vahvasti läsnä.
Uupuminen johtuu paljon myös sellaisista asioista, joihin itse ei voi vaikuttaa, etenkin niistä henkilökemioista mihin aikaisemminkin viittasin. Moni muu olisi kuitenkin jo sanonut suorat sanat urpoudelle ja poistunut tilanteista ovet paukkuen ja siihen en itse pysty. Ensinnäkin minun täytyy aina sulatella tilanteita itsekseni ennen kuin saan käsityksen siitä mitä kokonaisuudessaan oikein tapahtui. Toiseksi mielestäni asioista pitää pystyä keskustelemaan asioina, etenkin työelämässä. Se harvoin vain onnistuu kaiken kiireen ja stressin keskellä ja helposti asiat henkilöityvät.
Toisaalta uupuminen johtuu varmasti myös surunkäsittelyprosessista, joka on edelleen käynnissä. Kuuntelin jokunen aika sitten Aki Hintsan kirjan Voittamisen anatomia, jossa Aki kirjoitti arvojen ja tekojen ristiriidasta. Kyseinen konsepti jäi mieleeni muhimaan, kunnes ymmärsin, että elän juuri sellaisessa tilanteessa. Rakkaan ihmisen menettäminen vie maton jalkojen alta niin pahasti, että koko maailma murenee. Se korjaantuu vähitellen, mutta muotoutuu myös erilaiseksi. Arvot muuttuvat tai vähintään järjestäytyvät uudelleen väkisinkin. Kun arki tästä huolimatta jatkaa pyörimistään ennallaan, tulee väkisinkin tällainen arvojen ja tekojen ristiriita.
Miksi toimin näin, kun oikeasti haluaisin tehdä toisin?
Tämän kokoluokan ristiriita myös uuvuttaa. Hitaasti mutta varmasti. Viime aikoina olen esimerkiksi konkreettisena esimerkkinä pohtinut sitä, miksi teen jatkuvasti ylitöitä, mikä aiheuttaa uupumista ja ajanpuutetta, jolloin minulla ei ole aikaa tai energiaa tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä. Kouluttauduin vapaaehtoistyöhön siksi, että haluan auttaa ja antaa aikaani niille, jotka sitä tarvitsevat. Haluan palauttaa salitreenit vakituiseksi osaksi arkeani ja ehtiä (ja jaksaa) treenaamaan useammin kuin kerran viikossa. Tähän lisätään tietenkin vielä perheen ja ystävien kanssa vietettävä aika, jota pitäisi ehdottomasti olla enemmän.
Kyse on valinnoista ja on teoriassa helppo todeta, että pitää vain valita toisin. Käytännössä valintojen tekeminen ei aina kuitenkaan ole niin helppoa ja yhtäkkiä huomaa olevansa tunnollisuutensa vankina. Työelämässä tilanteesta tekee usein vaikean myös se, että ajattelee selviämisen olevan pakko, koska kaikki muutkin selviävät omista taakoistaan. Omaa jaksamistaan siis helposti myös vähättelee. Tämä pätee kyllä muihinkin elämän osa-alueisiin, mihin esimerkiksi somessa vertaileminen tuo oman ulottuvuutensa – kyllä minunkin pitää jaksaa kun tuokin tuolla vain samassa tilanteessa porskuttaa.
Löytyykö täältä muita Tiina Tunnollisia?