Sisäinen ääni
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan paljonkin sitä, millä tavalla itselleen puhuu. Myönnän, että oma sisäinen ääneni on ollut todella itsekriittinen. Siis todella. Kun jouduin hyväksymään uupumukseni ja itkin väsymystäni terapeutin sohvalla, terapeuttini pyysi minua kuvittelemaan läheisen ystävän istumaan sohvalle tilalleni. Mitä sanoisin väsymystään itkevälle ystävälleni? Olisin tietenkin sanonut, että sairasloma on ainoa vaihtoehto ja nyt kuuluu levätä. Siitä huolimatta ensimmäiset saikkupäivät haukuin itseäni heikoksi ja kykenemättömäksi.
Taannoin nolasin itseni. Sähläsin ja mielestäni tilannetta piti hävetä oikein kunnolla. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota kahta sekuntia kauempaa, vaan mitä teki sisäinen ääneni? No kelasi tilannetta läpi uudestaan ja uudestaan, soimasi ja päivitteli. Kärpäsestä kasvoi mielen syövereissä nopeasti härkänen. Jos olisin nähnyt ystäväni tekevän saman sähläyksen, olisin todennut että ketään ei oikeasti kiinnosta ja maailma ei tähän kaadu.
Näiden yksittäisten tapausten lisäksi on tietenkin se arjessa mukana oleva ääni. Millaisella tyylillä se puhuu? Pitäisikö aina pystyä parempaan vai ovatko asiat riittävän hyviä? Kelpaatko sellaisena kuin olet vai puuttuuko ääni jokaiseen virheeseen? Puhuuko ääni kehuen vai haukkuen?
Eniten kuitenkin harmittaa ajatus siitä, miten sitä on oman kritisoivan silmän alla jatkuvasti – loppuuko se koskaan?
Oma ääneni ei esimerkiksi ole kovinkaan hyväksyväinen ulkonäköni suhteen, koska kiloja on kertynyt viimeisen parin vuoden aikana melkoisesti. Eikä mikään ihme, sillä henkinen kuormakin on ollut melkoinen. Sisäinen ääni kiinnittää jatkuvasti huomiota asioihin, joihin toivoo muutosta. Ei niihin kauneimpiin piirteisiin. Milloin oikeastaan olisin edes ollut täysin tyytyväinen kehooni? En ainakaan hoikempana ja nuorempana, jolloin sisäinen ääni oli nykyistäkin kriittisempi. Nykyään on kaikesta huolimatta helpompi todeta useammin, että tilanne on nyt tämä ja näillä mennään. Nuorena (ja hehkeänä) kaikki tuntui olevan pielessä.
Katson kuvia kymmenen vuoden takaa ja muistan miten epävarma olo minulla monessa tilanteessa oli. Ja nyt kun katson tuota nuorta naista, mietin että DAMN GUURL. Olisipa voinut unohtaa ulkoiset paineet ja sisäisen äänen. Voisipa sen unohtaa nyt. Kehon kohdalla ”ongelma” taitaa tällä hetkellä olla eniten se, etten koe olevani kotona omassa kehossani. Niin paljon se on muuttunut ja kokenut viime vuosina. Henkinen taakka muuttui vähitellen fyysiseksi. Eniten kuitenkin harmittaa ajatus siitä, miten sitä on oman kritisoivan silmän alla jatkuvasti – loppuuko se koskaan?
Kun asiat eivät mene toivotulla tavalla, alkaako sisäinen ääni etsiä syitä itsestä vai jostain muualta? Onko silloin kyse omasta epäonnistumisesta vai yksinkertaisesti esimerkiksi huonosta tuurista tai huonosta ajoituksesta?
Kiinnitätkö itse huomiota sisäiseen ääneesi, millä sävyllä se sinulle puhuu?
