4 viikkoa äitinä

Ajattelin, että lapsen syntymän jälkeen haluan varmaan pian tulla päivittelemään ajatuksia blogin puolelle. Tämä kun on toiminut vähän sellaisena päiväkirjanakin menneinä vuosina. Ja näin ison elämänmullistuksen kohdalla varmasti haluaa hiukan jäsennellä ajatuksiaan myös kirjoitettuun muotoon.

Kuitenkin yhtäkkiä 4 viikkoa on hujahtanut tuosta noin vaan, eikä blogia ole tullut edes ajatelleeksi avata. Instagramin puolella olenkin päivitellyt uutta arkea, mutta kaikki eivät välttämättä minua siellä seuraa. On ollut ihanaa, että ensimmäisen kerran varmaan blogin historiassa, ei ole ollut painetta päivittää mitään. Olenkin keskittynyt oleelliseen, eli ihmettelemään tätä hurjaa vauhtia kasvavaa tyyppiä.

Tyttäremme syntyi siis sunnuntaina 20.12.2020. Minulla oli koko raskauden sellainen olo, että hän ei tule viihtymään kohdussa suunniteltuun sektiopäivään asti (joka olisi ollut 22.12.). Ja niinhän siinä sitten kävikin. Sektio oli todella onnistunut kokemus ja siitä jäi pelkästään positiivisia muistoja. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli sellaista tunteiden vuoristorataa, että murrosikä kalpenee vertailussa.

Jännitin paljon sitä, syttyykö se rakkaus omaa lasta kohtaan ja miten vahvasti? Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä siinä kävi niin, että ensimmäisen parkaisun kuultuani aloin itkemään kun tajusin kuinka paljon rakkautta tuota tyyppiä kohtaan onkaan. Tässä vaiheessa en ollut vielä edes nähnyt häntä. Päivien edetessä omat fiilikset ovat vain voimistuneet.

Kuitenkin hormonit aiheuttivat myös aikamoisen baby bluesin, ja itkeskelin pari viikkoa melkein joka ilta. Onneksi nämä kurjat fiilikset väistyivät aikalailla tasan kahden viikon kohdalla ja sen jälkeen onkin ollut paljon helpompaa.

Vieläkin oma vanhemmuus on hiukan epävarmaa ja sitä jännittää monia juttuja, mutta kokoajan tämä muuttuu helpommaksi. Enää ei sydän nyrjähdä jokaisen itkun kohdalla, sillä tietää että niille on yleensä joku looginen syy.

Äitiys on sellainen rooli, mitä en jostain syystä ole ikinä osannut nähdä itselläni. Kirjoitin kaikesta, mikä vanhemmuudessa pelottaa kesällä. Nyt kun takana on kuukausi vanhemmuutta, en vielä oikein tottunut ajatukseen siitä että olen äiti. Samalla rakastan juuri sitä maailman eniten ja kaikki ne pelot joita kesällä pyörittelin päässäni, ovat väistyneet. Toki myös miljoona uutta pelkoa on tullut kuvioihin, mutta se kuuluu asiaan.

Me tulemme varmasti tekemään paljon virheitä vanhempina, mutta nyt jo tiedän että rakkautta ja läheisyyttä ei tästä kodista tule puuttumaan. Ja tuntuu, että se on oikeastaan kaikkein tärkeintä.