Mikä äitiydessä pelottaa?

Olen aina ajattelut, etten ole kovin äidillinen enkä varsinkaan mikään luontainen kasvattaja. Mainitsin jo aiemmin, etten oikein osaa olla lasten seurassa. En tainnut osata olla lasten seurassa edes silloin, kun itse olin lapsi. Tunsin usein esittäväni jotain ihme roolia leikeissä, sillä en osannut innostua niistä.

Kun 5-vuotiaana ilmoitin, että kaikki leluni voisi myydä kirpputorilla, vanhempani suhtautuivat tähän hiukan epäileväisenä. Taisivat pakata ne vintille säilöön, josta ne olisi sitten helppo hakea kun tämä päähänpisto olisi ohi. En kuitenkaan sen koommin kaivannut niitä. Jos olen kerran ollut näin huono leikkimään jo pienenä, en varmasti ole yhtään parempi aikuisenakaan.

Uskon kuitenkin, että lapsi osaa leikkiä myös itsekseen ja muiden lasten kanssa, eikä vanhemman tarvitse olla leikeissä mukana. Mielummin pelaan vaikka pihapelejä, piirrän, maalaan, teen metsäretkiä, luen kirjoja, kokkailen tai soitan eri soittimia lapsen kanssa. Kun olin itse lapsi, viihdyin parhaiten juuri näissä puuhissa, tai omassa huoneessa esimerkiksi päiväkirjaa kirjoittaen.

Mutta kasvattajan rooli pelottaa. Olen huomannut, että siinä missä monille tulevat tietyt asiat luonnostaan, joudun minä kysymään ”minkä takia noin pitää tehdä?”. Monille kasvatusasiat tuntuvat olevan maalaisjärkeä ja itse joudun opiskelemaan kaiken kirjasta. Kun luen kasvatukseen liittyviä oppeja, ne kuulostavat usein loogisilta ja järkeviltä. En  kuitenkaan osaisi käyttäytyä niin luonnostaan. En edes tiedä, missä vauva tulee ensimmäiset kuukautensa nukkumaan. Se, että kysyin ystävältäni että onko vauvalla syntyessään hampaita, kertoo ehkä kaiken tietotasostani. Kaikki on uutta ja tuntuu että opiskeltavaa on hurjan paljon.

Jännittää myös oma aika ja sen tarve. Olen melko introvertti ja olen aina kaivannut paljon aikaa yksinään. Tiedostan, että pian meitä on kolme ja tuo uusi tyyppi on minusta hyvin riippuvainen. Kaipaanko omia hetkiä samalla tavalla ja onko niitä helppo järjestää?

Entä mitä tapahtuu ystävyyssuhteille? Onko edelleen aikaa kaikille? Tuntuu jo nyt, että välillä on vaikea tasapainoilla töiden, harrastusten, parisuhteen, oman ajan ja ystävien näkemisen kanssa. Mitä sitten kun yhtälöön lisätään uusi ihminen joka luultavasti vie enemmän aikaa ja energiaa kuin mikään aiempi asia?  Katoaako yhteys jonkun kanssa, kun elämäntilanteet ovat niin erilaisia?

Entä kadotanko itseni ja vaivun syvälle vauvakuplaan jossa minua ei kiinnosta enää mitkään asiat, joihin olen aiemmin suhtautunut intohimoisesti? Tämä on pelottanut jo pidempään. Elämänmuutos on niin suuri, että ymmärrän hyvin kuinka sen jälkeen haluaa puhua vain lapsesta. Veikkaan että se on hyvin samankaltainen tilanne kuin vastarakastuneena. Mikään muu ei kiinnosta kun oma rakkauden kohde ja voisi höpöttää siitä kaiken aikaa ja lopun ajan viettää tämän tyypin kylkeen liimattuna.

En kuitenkaan haluaisi olla se tyyppi. Haluaisin edelleen innostua kaikenlaisista puheenaiheista, olla kiinnostunut ystävieni elämistä ja olla muutakin kuin äiti. Onneksi viimeaikoina lähimmät ystäväni ovat saaneet myös lapsia ja olen huomannut, että tämä on mahdollista. Suhteemme ei ole ainakaan tähän mennessä muuttunut juuri lainkaan, vaikka monet jutut vaativatkin hiukan erilaista aikatauluttamista.

Kadotanko oman tyylini, sillä haluan varjella kivoja vaatteita puklutahroilta ja valitsen mukavuuden ykkösprioriteetiksi vaatteita valitessa? Tuntuu monesta varmaankin hölmöltä ja täysin turhalta asialta. Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, vaatteet ja tyyli on iso osa identiteettiäni. Pelkään jotenkin, että se horjuu, jos menetän kokonaan kiinnostuksen pukeutumiseen.

Ja sitten se isoin pelko: mitä jos pilaan lapsen? Osaanko olla tarpeeksi hellä ja tarjota turvallisuuden tunnetta? Osaanko pitää kuria oikealla tavalla, jotta hänestä kasvaa muita kunnioittava ja kunnollinen tyyppi? Osaanko kannustaa oikealla tavalla ja luoda pohjan terveelle itsetunnolle? Ja miljoona muuta kysymystä, joita olen pyöritellyt päässäni jo pitkään ennen raskaaksi tuloa.

Löytyykö muita, joita vanhemmuus pelottaa? Vai kuulostaako kaikki huolet ihan irrationaalisilta?

Kommentit (24)
  1. Diidiidiidii
    3.8.2020, 11:09

    Moi! Mulla on kaksi alle 4-vuotiasta lasta. Olen aika herkkä ihminen ja pohdiskelen paljon kaikkea. Kun sain ensimmäisen lapsen, äidiksi tuleminen oli aivan ihmeellistä, nautin vauvakuplasta mutta välillä myös itkin. Vaati paljon ajatustyötä äidiksi tuleminen vaikka se tapahtui minulta hyvin luonnostaan myös. Samoin toinen lapsi mullisti jälleen kaiken ja olen joutunut pohtimaan vaikka mitä sen myötä.

    Näistä pohdinnoistani olen tullut siihen johtopäätökseen, että sanon äitiyttä pohtiville ystävilleni (joita on paljon, sain itse lapset nuorempana) että ei kannata pelätä. Ei kannata pelätä, että tuleeko sinusta sellainen äiti kuin tuo, kun et haluaisi. Helppoa ei kaikki tule olemaan, mutta juuri se pelko että ”olenko sitten sellainen” kannattaa heittää romukoppaan . Nimittäin uskon, että jokaisesta tulee sellainen äiti tai isä kun he muutenkin ovat ihmisinä. Sinusta ei voi tulla mitään muuta kuin itsesi. Varmasti lapsi saa sinusta nousemaan ja korostumaan uusia piirteitä, mutta itse asiassa vain opit itsestäsi silloin enemmän. Jälkikäteen ajatellen monet asiat, jotka ovat omassa äitiydessäni olleet vahvoja ja johtavia, johtuu siitä, että olen aina ollutkin sellainen. Esimerkiksi se, että pohdin paljon vanhemmuutta; olen aina ennenkin pohtinut kaikenlaista tosi paljon. Aina ennenkin muutokset olivat minulle vaikeita hyvässä ja pahassa. Tai se, että olen ollut lapselleni niin läsnä että se melkein uuvutti minut; tajusin, että olen aina ennenkin hakeutunut ihmisten kanssa syvälliseen yhteyteen. Joten miksi tämä piirre ei olisi korostunut oman lapsen, sen kaikista rakkaimman kohdalla? Tai se, että syyllistyn äitinä helposti ja minun oli vaikeaa ajatella lapsestani yhtään mitään negatiivista – olen syyllistynyt monista asioista aiemminkin ja kokenut paljon huonoa omaatuntoa. Ja itse asiassa lapsi on saanut minut oppimaan itsestänikin kaiken tämän ja mikä rikkaus se onkaan! Tunnen itseni paljon paremmin nyt, ja vaikkapa syyllistämistä olen saanut vähennettyä. Ja kaiken lisäksi minulla on nuo ihanat lapset <3

    Ja kaikki ominaisuudet ihmisessä, joita lapsikin sinussa tuo esiin, ovat neutraaleja; hyviä toisaalta ja jossain tilanteessa ja huonoja tai haastavia toisessa tilanteessa. Voimia!

  2. Mua pelottaa se, että vaikka tekisimme kaiken ”oikein”, voi lapsi silti päätyä hunningolle.

    Mun kaverilla on monta lasta. Kaikki muut on ihan ”kunnollisia”, mutta yksi on hunningolla. Muilla sujuu koulut ja työt ja kodin säännöt ihan hyvin, mutta yksi vetää kamaa ja mitä kaikkea. Kasvatuksessa ei ole syy ja vanhemmat on tehneet kaikkensa tämän lapsensa, kuten kaikkien lastensa puolesta.

    Ajattelen, että vaikka vauvavuosi olisi vaikea ja vauva vaikka koliikkinen ja kaikilla olisi raskasta, jotenkin siitä kuitenkin selvitään. En siis pelkää sitä ollenkaan. Tai että jos en tiedä jotain asiaa tai miten toimia jossain tilanteessa. Ei se pelota, koska sitten pyydän apua ja kysyn neuvoa. Mutta miten kestän sen, jos lapsi alkaa myöhemmin lintsaamaan, käyttämään aineita, ei elätä itseään, varastelee, kuolee väkivaltaisesti tai yliannostuskseen. Sitä minä pelkään. Vaikka lapsi ei vielä edes virallisesti ole olemassa viiteen kuukauteen.

    1. No tämäkin vielä! Ympäristöllä on kyllä ihan hurjan suuri vaikutus. Mutta samalla, turha kai sitä on vielä stressata liikaa, varsinkin kun kaikki jutut ei vain ole omissa käsissä. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *