5 vuotta sitten vs. nyt

Näin Iidan matkassa blogin ”missä olin viisi vuotta sitten?” -postauksen ja sen innostamana aloin miettiä, mitäköhän omassa elämässä tapahtui silloin? Ilman tätä blogia en enää muistaisi. Se on yksi syy, miksi tätä hommaa rakastan. On ihana kurkkia omia ajatuksia niin monen vuoden takaa.

Minulla on ollut tapana kirjoittaa myös päiväkirjaani sellaisia viiden vuoden ennustuksia. Niitä on aina todella mielenkiintoista lukea jälkikäteen. Kun klikkailin itseni vuoden 2015 syyskuulle, tuli nämä kuvat ensimmäiseksi vastaan. Nauratti. Olin kuvannut tismalleen samassa kohdassa silloinkin. Elämäntilanne oli kuitenkin aivan eri.

Olimme tulleet juuri Lollapaloozasta Berliinistä, missä olimme viettäneet elämämme festareita. Juoneet aamupäivästä yömyöhään drinkkejä pienistä muoviämpäreistä, tanssineet jalkamme rakoille ja nauttineet helteisistä keleistä.

Tein tuolloin paljon työmatkoja, joista myöhemmin luovuin. Tuolloin matkustamisen huonoista puolista ei oikein puhuttu vielä. Ne olivat silloin todella jännittäviä ja nautin niistä hurjan paljon. Alkukuusta olin Köpiksessä alusvaatekuvauksissa ja tutustuin siellä ihanaan Martinaan, jonka kanssa olemme edelleen ystäviä. Silloin en olisi osannut kuvitellakaan että viiden vuoden päästä asumme samassa korttelissa ja odotamme kummatkin esikoisiamme.

Olimme juuri lähdössä reissulle, josta tulisi mullistava niin monella tapaa jälkikäteen katsottuna. Meillä oli pelkät menoliput New Yorkiin, eikä sen suurempaa suunnitelmaa jatkolle. Rustailin vajavaisilla illustrator-taidoillani CV:n ja cover letterin, joita lähettelin eri muotitaloille. Tein kaksi skype-haastattelua Alexander Wangille ja muistan edelleen, kuinka paljon jännitin niitä. Punastuin lempisuunnittelijoitani kertoessa, sillä olin miettinyt etukäteen sellaiset, jotka osaisin lausua mahdollisimman oikein.

Olisin lopulta saanut kaksikin eri harjoittelupaikkaa, mutta Visa-prosessi olisi ollut liian kallis yhdistettynä nollatuloihin ja Nycin vuokriin, joten jouduin kieltäytymään kummastakin. Jälkikäteen mietittynä en ole kyllä katunut sitä ollenkaan. Vaikka kokemus olisi ollut hyvin erilainen, jos en olisi jatkanut blogin kirjoittamista, on se kuitenkin tuonut niin paljon hyvää tämän viiden vuoden aikana.  Kirjoitin 6 vuotta sitten näin:

Olen täällä hehkuttanut moneen kertaan aarrekarttoja eli kuvakollaaseja omista unelmista. Niitä tehdessä saa selkiytettyä itselleen, mitä oikeasti haluaa. Usein nimittäin saamme juuri sen, mitä haluamme, kunhan vain osaamme pyytää. Omat aarrekarttani ovat yleensä lähitulevaisuuden tavoitteita, vaikka usein laitankin niihin ”epärealistisia haaveita”. Nekin yllättäen aina toteutuvat. Sen takia varmaan tälläkin hetkellä näpyttelen tätä tekstiä Kaliforniasta.

Kuitenkin kun puhutaan pidemmän tähtäimen suunnitelmista, tavoitteista ja päämääristä, menen lukkoon. En tiedä mitä haluan. Kun mietin itseäni viiden vuoden päästä, missä näen itseni? Omistanko oman yrityksen ja asun Helsingissä menestyneenä uranaisena? Opiskelenko sittenkin vielä taiteen maisteriksi ja teen parhaillaan graduani? Asunko ulkomailla keskittyen kaikkeen muuhun kuin työntekoon? Vai olenko perheenäiti nauttien arjen pienistä asioista? Haluanko asua pienessä mutta uniikissa ullakkohuoneistossa vai kauempana keskustasta omakotitalossa?

En miettinyt juuri, mitä haluan tehdä viiden vuoden päästä. Oli vaikea tietää, mitä haluan tehdä 5 kuukauden päästä. Elämännälkä oli kova. Halusin nähdä ja kokea niin pirusti, että tuntui ettei pääkään aina pysynyt perässä.

Nyt kun mietin tätä maailman tilannetta, olen tyytyväinen että silloin tein ja koin. Olen monesti ajatellut, kuinka etuoikeutettua on sanoa vaikka että voin hyvin olla matkustamatta, sillä olen jo päässyt tekemään sitä niin paljon. On paljon vaikeampaa luopua siitä silloin, jos ei ole vielä ehtinyt käydä missään.

Tuon New Yorkin & sitä seuranneen Etelä-Amerikan reissun aikana tunsin saaneeni sen jatkuvan matkustuksenkaivuun jollain tapaa pois systeemistäni. Opin vihdoin arvostamaan kotimaatani ja näkemään kaikki sen hyvät puolet. Halusin vihdoin myös jotain pysyvää. Oman kodin Suomesta. Enää en haaveillutkaan kokoajan uudesta reissusta.

Ystäväpiirini on pysynyt todella samana näiden viiden vuoden aikana. Vasta noihin aikoihin tutustuin moniin muihin bloggaajiin, joista sittemmin on tullut hyviä ystäviä. Olimme seurustelleet mieheni kanssa 6 vuotta, mutta perheen perustaminen ei ollut millään tapaa vielä ajankohtaista. 

Aika jonka vietimme kahdestaan ulkomailla heiluen, hitsasi meidät vielä tiiviimmäksi kaksikoksi. Tuntuu, että kasvoimme kummatkin yhdessä vuodessa varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Jani Toivola puhui kirjassaan omasta ajastaan Nycissä ja totesi, että siellä on ihanaa kun ei tarvitse pienentää itseään. Kumpikin meistä samaistui näihin ajatuksiin. Siellä monet tuntuvat olevan niin suuria persoonia, pukeutuvan todella näyttävästi ja antavat itselleen vapauden olla juuri sellaisia kuin on tarkoituskin.

Tätä mentaliteettia olen kantanut mukanani tänne palattuanikin. En koskaan enää mieti, onko pukeutumiseni esimerkiksi jollain tapaa ”liikaa”. Tuntuu myös, että 5 vuotta sitten jo löysin oman tyylini. Sellaisen joka ei seuraa trendejä tai miellytä muita, vaan tekee minut onnelliseksi. Nauratti, kun luin kommentteja tuohon viiden vuoden takaiseeen postaukseen, joissa nämä kuvat tästä ruosteen värisestä puvusta on.

”Todella tasokkaita kuvia. Kuvaajalla selkeästi silmää. Vaatteet puolestaan ovat (anteeksi vain) todella hirveitä, mutta malli kuitenkin nätti ”

”Vaatteet itsessään eivät kyllä minua sytytä, mutta kuvat ovat kyllä aivan loistavia!”

Itse nimittäin rakastan edelleen tuota asua. Korot jouduin heittämään muuton yhteydessä pois, sillä olin käyttänyt ne näiden vuosien aikana ihan loppuun. Niitä ei olisi enää saanut edes suutarilla siistittyä. Silti tulen iloiseksi siitä, että monet lempivaatteistani on jo viiden vuoden takaa.

Tavallaan olen monella tapaa todella samanlainen ihminen kuin viisi vuotta sitten. Toisaalta taas moni juttu on muuttunut. Näihin vuosiin on mahtunut ihan järkyttävän monta hyvää hetkeä ja toisaalta myös isoja menetyksiäkin. Tuntuu, että nyt on tavallaan tietynlainen taitekohta elämässä. Aikakausi, joka jakaa menneen aikaan ennen lasta ja tulevan perhe-elämään, josta emme tiedä vielä mitään.

Veikkaan, että seuraavan viiden vuoden aikana tulee kasvettua vielä paljon enemmän. Ja koettua taas ihan uudenlaisia asioita. Tunnettua sellaista rakkautta, minkä suuruutta ei vielä osaa kuvitellakaan. Sitä odotan innolla.