Erilainen huijarisyndrooma

 

 

Eilen yöllä istuin ratikassa ja selasin instagramia. Piizun (Pia Dahlmanin) kuvateksti kertoi ”Jos jotain olen oppinut, niin sen että kannattaa kerätä ympärilleen itseään viisaampia. Ja kuunnella. Kuunnella tarkasti.”

En voisi olla enempää samaa mieltä. Hymyilytti. Olin juuri tulossa ystäväpariskunnan luota illalliselta. 

Koko illan ajan tuntui, kun olisin ollut lapsi vanhempien pöydässä. Puhuimme muun muassa Iranin historiasta ja geopoliittisista valtasuhteista. Tai lähinnä minua opetettiin. Ja kuuntelin. Kuuntelin tarkasti. 

He suhtautuivat myötätunnolla sivistykseni puutteeseen, kertoivat selkokielellä mielenkiintoisia tarinoita ja neuvoivat mitä kirjoja minun kannattaa lukea, mikäli haluan tutustua aiheeseen enemmän. Siinä näiden ihanien ihmisolentojen valmistamia simpukoita syödessäni ja heidän juttuja kuunnellessani mietin, miten ihmeessä olen päässyt osaksi näiden tyyppien elämään. 

Huijarisyndroomasta on paljon puhuttu työelämän suhteen, enkä ole sitä siinä suhteessa potenut. Ihmissuhteissa taas olen kokenut sitä useinkin. Olen miettinyt että luuleekohan nämä tyypit, että olen paljon fiksumpi ja filmaattisempi mitä olenkaan?

Tajuaakohan ne jossain vaiheessa, kuinka ankea tyyppi olenkaan, jolla ei ole oikeastaan mitään annettavaa missään keskustelussa, eikä yhtään orginellia ajatusta? 

Olen saanut monesti blogissa kritiikkiä tietynlaisesta oman onnensa seppä– ajattelusta, ja haluan kiittää siitä. Se on avannut omaa maailmankuvaani todella paljon ja nykyään aiemmat ajatukseni tuntuvat todella naiiveilta. Suomessa toki on maksuton koulutus ja yhteiskuntarakenteet mahdollistavat sen, että kuka tahansa voi väitellä tohtoriksi, riipumatta siitä minkälaiseen perheeseen on syntynyt. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikilla olisi samanlaiset mahdollisuudet tavoitella esimerkiksi korkeampaa tulotasoa. On hölmöä sysätä vastuuta yksilön harteille, sillä ympärillä olevillamme ihmisillä on järkyttävän suuri rooli siinä, millaiseksi maailmankuvamme rakentuu. 

Perhe on oma kulttuurinsa ja kaveriporukat myös. Jos esimerkiksi koulutusta olisi katsottu nenänvartta pitkin perheessäni ja ystäväpiirissäni, en tiedä mitä valintoja olisin lopulta itse tehnyt. Olin kaksi ensimmäistä kouluvuottani sellaisessa koulussa, jossa väritin värityskirjoja ja luin romaaneja kun muut tavasivat aapista. Opettajani otti yhteyttä vanhempiini ja kertoi ettei hänellä ole resursseja antaa minulle lisätehtäviä ja kehoitti minua hakemaan toiseen kouluun. 

Kun vaihdoin Sykkiin, muuttui koulunkäyntini täysin. Yhtäkkiä ympärillä oli kokonainen luokka motivoituneita oppilaita ja tahti oli paljon kovempaa. Tutustuin lapsiin, jotka tulivat kouluun ympäri Helsinkiä ja erilaisista taustoista kuin minä. Opiskelukulttuuri ja asiat, joita pidettiin arvokkaina, alkoivat muovata omaa maailmankuvaani jo varhain.

Nyt kun ympärillä on tyyppejä, jotka rikkovat lasikattoja, ovat kunnianhimoisia, tiedonjanoisia ja näyttävät hyvää esimerkkiä, on paljon helpompaa visioida myös itselleen kivoja asioita tulevaisuuteen. Silti välillä koen sellaisia kuvitteelisia yhteiskuntaluokkia. Olen yleensä porukan ainoa, jolla ei ole esimerkiksi akateemista koulutusta ja välillä se luo henkisen kuilun minun ja muiden välille. Kukaan muu tätä tuskin on koskaan huomannut kuin minä. 

Vaikka tiedän, ettei akateeminen koulutus ole mikään älykkyysosamäärän mittari ja älykkyyttä on montaa erilaista, on se asia josta tunnen riittämättömyyttä. Vaikka huijarisyndrooma nostaa välillä päätään ihmissuhteissa, tunnen olevani maailman onnekkain huijari, sillä olen jotenkin onnistunut petkuttamaan elämään niin hienoja ihmisiä. 

Nykyään ymmärrän paljon paremmin, kuinka kaikki elämäni ihmiset ovat tuuppineet minua eteenpäin ja kuinka vähän lopulta onkaan ollut itsestäni kiinni. 

Onko muita jotka tunnistavat huijarisyndrooman ihmissuhteissa?