Mental Health Monday: Älä häpeä prosessia

 

Olimme lauantaina poikaystäväni kanssa illallisella. Juttelimme jostain syystä laulujen sanoista, kun yhtäkkiä muistin että minulla oli ennen tätä blogia toinen blogi, jonka nimi oli ”Unholy confessions” erään kappaleen mukaan. Naureskelimme hetken tälle, kun poikaystävä päätti googlata, löytyisikö se vielä jostain. JA SEHÄN LÖYTYI!

Olin jotenkin muistanut virheellisesti, että tämä blogi oli sellainen Tumblr- tyyppinen, johon keräilin itseäni inspiroivia kuvia, mutta siellähän oli vaikka mitä vaivaannuttavia ”päivän asu” postauksia sun muita. En tajua, miten olin onnistunut pyyhkimään tämän muiston kovalevyltäni täysin. Olin jotenkin sekoittanut mielessäni tämän aikakauden Start living your best lifeen. 

Ensin teki mieli valua häpeästä pöydän alle, sitten nauratti hysteerisesti ja lopulta tuntui oikeastaan aika hyvältä. Kun nimittäin katselin, että mistä koko homma on alkanut, tajusin samalla kuinka paljon olen kehittynyt tässä. Nykyään pystyn toteuttamaan sellaista kuvasisältöä, mitä haluan. Aina ei kuitenkaan näin ole ollut ja sen unohtaa helposti. Ennen oli toteutettava sellaista sisältöä mitä osasi. Ja julkaista kuvia, vaikka ne eivät olekaan lainkaan sellaisia kuin haluaisi. Tuntui hyvältä punastella omia otoksia katsoessa, sillä mietin kuinka rohkea tuo menneisyyden minä onkaan ollut julkaistessaan tuollaista sisältöä. 

Oli todella tsemppaavaa nähdä tämä kehitys ja sain taas hyvän muistutuksen. Jos haluaa tehdä jotain joskus hyvin, on pakko ensin olla siinä ihan paska. Ja tehdä silti. Me liian usein olemme tekemättä asioita julkisesti, sillä haluamme ensin tulla niissä hyviksi. Totuus kuitenkin on, että missään ei ole koskaan valmis. Oppimisprosessi kestää niin kauan, kun jotain asiaa tekee. 

Pitää osata olla itselleen armollinen ja suhtautua omaan prosessiin kannustavalla mentaliteetilla. Ensin pitää kaatua muutaman kerran pyörällä ennen kuin oppii pyöräilemään. Eikä niitä kaatumisia kannata liikaa pelätä. Jos pelkää, niin jää pyörä lopulta talliin.