Mikä äitiydessä pelottaa?

Olen aina ajattelut, etten ole kovin äidillinen enkä varsinkaan mikään luontainen kasvattaja. Mainitsin jo aiemmin, etten oikein osaa olla lasten seurassa. En tainnut osata olla lasten seurassa edes silloin, kun itse olin lapsi. Tunsin usein esittäväni jotain ihme roolia leikeissä, sillä en osannut innostua niistä.

Kun 5-vuotiaana ilmoitin, että kaikki leluni voisi myydä kirpputorilla, vanhempani suhtautuivat tähän hiukan epäileväisenä. Taisivat pakata ne vintille säilöön, josta ne olisi sitten helppo hakea kun tämä päähänpisto olisi ohi. En kuitenkaan sen koommin kaivannut niitä. Jos olen kerran ollut näin huono leikkimään jo pienenä, en varmasti ole yhtään parempi aikuisenakaan.

Uskon kuitenkin, että lapsi osaa leikkiä myös itsekseen ja muiden lasten kanssa, eikä vanhemman tarvitse olla leikeissä mukana. Mielummin pelaan vaikka pihapelejä, piirrän, maalaan, teen metsäretkiä, luen kirjoja, kokkailen tai soitan eri soittimia lapsen kanssa. Kun olin itse lapsi, viihdyin parhaiten juuri näissä puuhissa, tai omassa huoneessa esimerkiksi päiväkirjaa kirjoittaen.

Mutta kasvattajan rooli pelottaa. Olen huomannut, että siinä missä monille tulevat tietyt asiat luonnostaan, joudun minä kysymään ”minkä takia noin pitää tehdä?”. Monille kasvatusasiat tuntuvat olevan maalaisjärkeä ja itse joudun opiskelemaan kaiken kirjasta. Kun luen kasvatukseen liittyviä oppeja, ne kuulostavat usein loogisilta ja järkeviltä. En  kuitenkaan osaisi käyttäytyä niin luonnostaan. En edes tiedä, missä vauva tulee ensimmäiset kuukautensa nukkumaan. Se, että kysyin ystävältäni että onko vauvalla syntyessään hampaita, kertoo ehkä kaiken tietotasostani. Kaikki on uutta ja tuntuu että opiskeltavaa on hurjan paljon.

Jännittää myös oma aika ja sen tarve. Olen melko introvertti ja olen aina kaivannut paljon aikaa yksinään. Tiedostan, että pian meitä on kolme ja tuo uusi tyyppi on minusta hyvin riippuvainen. Kaipaanko omia hetkiä samalla tavalla ja onko niitä helppo järjestää?

Entä mitä tapahtuu ystävyyssuhteille? Onko edelleen aikaa kaikille? Tuntuu jo nyt, että välillä on vaikea tasapainoilla töiden, harrastusten, parisuhteen, oman ajan ja ystävien näkemisen kanssa. Mitä sitten kun yhtälöön lisätään uusi ihminen joka luultavasti vie enemmän aikaa ja energiaa kuin mikään aiempi asia?  Katoaako yhteys jonkun kanssa, kun elämäntilanteet ovat niin erilaisia?

Entä kadotanko itseni ja vaivun syvälle vauvakuplaan jossa minua ei kiinnosta enää mitkään asiat, joihin olen aiemmin suhtautunut intohimoisesti? Tämä on pelottanut jo pidempään. Elämänmuutos on niin suuri, että ymmärrän hyvin kuinka sen jälkeen haluaa puhua vain lapsesta. Veikkaan että se on hyvin samankaltainen tilanne kuin vastarakastuneena. Mikään muu ei kiinnosta kun oma rakkauden kohde ja voisi höpöttää siitä kaiken aikaa ja lopun ajan viettää tämän tyypin kylkeen liimattuna.

En kuitenkaan haluaisi olla se tyyppi. Haluaisin edelleen innostua kaikenlaisista puheenaiheista, olla kiinnostunut ystävieni elämistä ja olla muutakin kuin äiti. Onneksi viimeaikoina lähimmät ystäväni ovat saaneet myös lapsia ja olen huomannut, että tämä on mahdollista. Suhteemme ei ole ainakaan tähän mennessä muuttunut juuri lainkaan, vaikka monet jutut vaativatkin hiukan erilaista aikatauluttamista.

Kadotanko oman tyylini, sillä haluan varjella kivoja vaatteita puklutahroilta ja valitsen mukavuuden ykkösprioriteetiksi vaatteita valitessa? Tuntuu monesta varmaankin hölmöltä ja täysin turhalta asialta. Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, vaatteet ja tyyli on iso osa identiteettiäni. Pelkään jotenkin, että se horjuu, jos menetän kokonaan kiinnostuksen pukeutumiseen.

Ja sitten se isoin pelko: mitä jos pilaan lapsen? Osaanko olla tarpeeksi hellä ja tarjota turvallisuuden tunnetta? Osaanko pitää kuria oikealla tavalla, jotta hänestä kasvaa muita kunnioittava ja kunnollinen tyyppi? Osaanko kannustaa oikealla tavalla ja luoda pohjan terveelle itsetunnolle? Ja miljoona muuta kysymystä, joita olen pyöritellyt päässäni jo pitkään ennen raskaaksi tuloa.

Löytyykö muita, joita vanhemmuus pelottaa? Vai kuulostaako kaikki huolet ihan irrationaalisilta?