Pandemian ja raskauden kummallinen vuosi
En tiedä johtuuko se tästä pandemiasta vai raskaudesta, mutta aika kuluu jotenkin eri tavalla tällä hetkellä. Jotenkin paradoksaalisesti tämä vuosi on kestänyt ikuisuuden ja samalla on vaikea käsittää että raskaus on kohta ihan loppusuoralla. Tuntuu, että olen ollut vuosia raskaana ja samalla siltä, että vastahan sitä pissasin niihin tikkuihin.
On vaikea muistaa, millaista elämä oli ennen pandemiaa. Samalla tavoin, kun on vaikea muistaa millaista se oli ennen raskautta. Monista kanssasisaristani poiketen, en ole koko raskauden aikana unohtanut hetkeksikään tätä vatsassa kasvavaa uutta elämää. Se tuntuu niin kokonaisvaltaisesti omassa olossa, että ajatus on koko ajan läsnä.
Siitäkin huolimatta, tuntuu ettei pää ole vielä ihan täysin ehtinyt adaptoitua tähän ajatukseen. Vaikka lapsi on toivottu ja hartaasti odotettu, on silti vaikea käsittää sitä että meistä tulee ihan oikeasti vanhempia. Kun usein tuntuu edelleen siltä, että olemme itsekin vielä ihan lapsia.
Omat työt mietityttävät hiukan myös, mutta yritän olla antamatta niille liian suurta painoarvoa. Sitä ei voi etukäteen tietää, miten paljon on resursseja töiden tekemiseen, kun ei tiedä minkälainen vauva meille tulee. Jos jotain yrittäjyys on opettanut, on se, ettei ne kauhuskenaariot ikinä toteudu. Joten turha edes maalailla liian inhorealistista tulevaisuudenkuvaa, kun kaikki voi ihan yhtä hyvin mennä tosi hyvin. Ihan samoja juttuja mietin myös tämän pandemian takia.
On vähän sellainen olo, että olisi joulukuussa aloittamassa jossain uudessa pestissä, mihin ei ole mitään koulutusta. Eikä ketään perehdyttämässä ja katsomassa vieressä, että kaikki menee ohjekirjan mukaan. Vaikka kuinka opiskelisi etukäteen, emme voi tietää yhtään, mitä on edessä. Kirjoitin heinäkuussa asioista, mitkä tulevassa äitiydessä pelottaa. Ajattelin tuolloin, että nämä pelot kyllä ehtivät karisemaan ennen kuin h-hetki on käsillä. Osa onkin. Ja toiset taas ei.
Samanaikaisesti ei malttaisi odottaa, että vihdoin pääsee tapaamaan tuon uuden perheenjäsenen ja toisaalta hirvittää se, että meillä on enää joitain viikkoja ihan vain kahdestaan. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua ole yhtään mietityttänyt mitä tämä muutos tekee esimerkiksi parisuhteellemme. Vaikka lähtökohdat ovat todella hyvät, tai ehkä juuri siksi, jännittää miten kaikki muuttuu.
Samanlaista epävarmuutta kaiken suhteen aiheuttaa tämä pandemia. On vaikea ennustaa, miltä maailma tulee näyttämään puolen vuoden tai vuoden päästä. Tavallaan sen pohtiminen ei edes ole kovin mielekästä, sillä sitä ei voi kukaan tietää. En halua lukea pessimistisiä ennusteita, mutten myöskään tuudittautua siihen, että kaikki palautuisi yhtäkkiä vain ennalleen.
Saa nähdä, mistä tulen tämän vuoden jälkikäteen muistamaan. Peruuntuneista häistä tai maistraattivihkimisestä jonka teki notaari sininen kumihanska kädessään. Lamaannuttavasta pahoinvoinnista, nesteytysjauhon mausta tai asuntonäytöistä joiden aikana istuin kyykyssä tuuletusparvekkeella muovipussi kourassa. Tai kesästä, jolloin emme tehneet oikeastaan mitään. Kasvomaskeista ja hengästyneistä reissuista rautakauppoihin. Käsienpesusta, turvaväleistä ja teams-palavereista.
Tai ehkä muistan vain ne kultareunukset tältä vuodelta. Sen aamun, kun herätin mieheni kertomalla, että meille tulee vauva. Sen kun kilistimme kaasojen ja bestmanien kanssa ystävien takapihalla naimisiinmenolle. Ensimmäisen ultran, jossa pieni sydän sykki. Tai yksityisen ultra, jossa saimme tietää lapsemme sukupuolen. Minireissut Porvooseen ystävien mökille. Paljuilut, saunat, alkoholiton olut ilta-auringossa ja kummipojan ensimmäiset ryömimiset eteenpäin. Auringonlaskut väliaikaiskotimme Nolin kattoterassilla. Pienet hennot potkut vatsani sisällä ensimmäistä kertaa. Tai suuret vahvat potkut mieheni selkää vasten meidän nukkuessa peräkkäin. Unohtuuko kaikki remonttikaaos ja muistankin vain ensimmäisen yön unelmiemme kodissamme?
Aika näyttää. Mutta kummallinen vuosi tämä on ollut ihan kaikkinensa.