MURSKAAVA YKSINÄISYYS
Viime sunnuntaina televisioista tuli ohjelma yksinäisyydestä. Siihen oli haastateltu ihmisiä, jotka kokevat sitä ja seurattu heidän päivien kulkua. Satuin näkemään tästä ohjelmasta pienen pätkän ja vollotin suoraan sanottua koko ajan. Olen kirjoittanut aieminkin yksinäisyydestä täällä, mutta ohjelma sai jotenkin silmäni avautumaan hiukan enemmän ja nyt tuo aiempi kirjoitukseni tuntuu kovin naiivilta. Jostain syystä tämä kirjoittaminenkin itketyttää nyt todella paljon.
Olen myös itse kokenut yksinäisyyttä elämäni aikana, varsinkin lapsena. Olen siitäkin kirjoittanut aiemmin näin: ”Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että olette jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisia kuin muut? Ei parempia tai huonompia, mutta joukkoonkuulumattomia. Koko lapsuuteni tunsin olevani jollain tapaa erilainen. Minua ei kiusattu tai suljettu koskaan ulkopuolelle, mutta tarkkaillessani muita tunsin että heillä on enemmän yhteistä kuin minulla.
Tunsin itseni lapsena usein myös yksinäiseksi. Se ei johtunut siitä, ettei minulla olisi ollut ihania ihmisiä ympärilläni. Tuntui vain että olin niin eri aaltopituudella kaikkien kanssa, että se tuntui ihan omalta maailmaltaan. Viihdyin parhaiten yksin ja nautin edelleen omasta ajastani ehkä keskivertoa enemmän. Paradoksaalisesti, yksin ollessani tunsin itseni vähiten yksinäiseksi.”
Vaikka on turha kieltää, ettenkö olisi tuntenut yksinäisyyttä, on kyseessä kuitenkin todella erilainen tunne silloin, kun se on jollain tapaa valinta. En oikein osannut nauttia muiden ihmisten seurasta, jonka takia vetäydyin omaan maailmaani. Mitä sitten kun tilanne on se, ettei haluaisi mitään muuta, kuin jonkun kenen kanssa jutella? Ohjelmassa haastateltiin muun muassa miestä, joka aina kauppareissunsa jälkeen istuu penkille juomaan Vichyä toivoen, että joku tulisi juttelemaan hänelle.
Tämä ajatus on todella surullinen. Yksinäisyydestä puhutaan melko vähän, koska tuntuu että se on jonkinlainen tabu. Uskon, että monet yksinäiset ihmiset myös syyttävät itseään tästä tunteesta. Maailmassa, jossa verkostoituminen on nostettu jalustalle ja henkilön sosiaalinen pääoma nähdään kiinnostavuuden mittarina, on vaikea myöntää olevansa yksin. Vaikka eihän yksinäisyys ole kenenkään syy. Tästä puhutaan ihan liian vähän ja jotenkin se ehkä nähdään helposti vain vanhusten ongelmana. Yksinäisyys koskettaa kuitenkin kaikkia ikäluokkia ja se voi pahimmassa tapauksessa viedä koko elämänhalun.
Minulla ei valitettavasti ole ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta haluaisin silti kannustaa yksinäisiä ihmisiä ulos kodeistaan ja osallistumaan erilaisiin asioihin, joissa voi tavata ihmisiä ja mahdollisesti saada myös uusia ystäviä. Sosiaalinen media mahdollistaa tänä päivänä monia asioita, ja yksi hieno esimerkki on erilaiset yhteisöllisyyttä synnyttävät tapahtumat. Juuri vähän aikaa sitten oli tällainen sinkuille suunnattu ”ensitreffit kalliossa”-tapahtuma, joka oli ilmeisesti todella suosittu. Löysin myös tällaisen, josta voi etsiä seuraa. Jos sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, voi myös netistä etsiä ystäviä.
Jos sinulla on tarina siitä, miten on päässyt yksinäisyydestä eroon, olisi kiva jos jakaisit sen kommenttiboksissa! <3