MURSKAAVA YKSINÄISYYS

Viime sunnuntaina televisioista tuli ohjelma yksinäisyydestä. Siihen oli haastateltu ihmisiä, jotka kokevat sitä ja seurattu heidän päivien kulkua. Satuin näkemään tästä ohjelmasta pienen pätkän ja vollotin suoraan sanottua koko ajan. Olen kirjoittanut aieminkin yksinäisyydestä täällä, mutta ohjelma sai jotenkin silmäni avautumaan hiukan enemmän ja nyt tuo aiempi kirjoitukseni tuntuu kovin naiivilta. Jostain syystä tämä kirjoittaminenkin itketyttää nyt todella paljon. 

Olen myös itse kokenut yksinäisyyttä elämäni aikana, varsinkin lapsena. Olen siitäkin kirjoittanut aiemmin näin: ”Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että olette jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisia kuin muut? Ei parempia tai huonompia, mutta joukkoonkuulumattomia. Koko lapsuuteni tunsin olevani jollain tapaa erilainen. Minua ei kiusattu tai suljettu koskaan ulkopuolelle, mutta tarkkaillessani muita tunsin että heillä on enemmän yhteistä kuin minulla.

Tunsin itseni lapsena usein myös yksinäiseksi. Se ei johtunut siitä, ettei minulla olisi ollut ihania ihmisiä ympärilläni. Tuntui vain että olin niin eri aaltopituudella kaikkien kanssa, että se tuntui ihan omalta maailmaltaan.  Viihdyin parhaiten yksin ja nautin edelleen omasta ajastani ehkä keskivertoa enemmän. Paradoksaalisesti, yksin ollessani tunsin itseni vähiten yksinäiseksi.”

Vaikka on turha kieltää, ettenkö olisi tuntenut yksinäisyyttä, on kyseessä kuitenkin todella erilainen tunne silloin, kun se on jollain tapaa valinta. En oikein osannut nauttia muiden ihmisten seurasta, jonka takia vetäydyin omaan maailmaani. Mitä sitten kun tilanne on se, ettei haluaisi mitään muuta, kuin jonkun kenen kanssa jutella? Ohjelmassa haastateltiin muun muassa miestä, joka aina kauppareissunsa jälkeen istuu penkille juomaan Vichyä toivoen, että joku tulisi juttelemaan hänelle. 

Tämä ajatus on todella surullinen. Yksinäisyydestä puhutaan melko vähän, koska tuntuu että se on jonkinlainen tabu. Uskon, että monet yksinäiset ihmiset myös syyttävät itseään tästä tunteesta. Maailmassa, jossa verkostoituminen on nostettu jalustalle ja henkilön sosiaalinen pääoma nähdään kiinnostavuuden mittarina, on vaikea myöntää olevansa yksin. Vaikka eihän yksinäisyys ole kenenkään syy. Tästä puhutaan ihan liian vähän ja jotenkin se ehkä nähdään helposti vain vanhusten ongelmana. Yksinäisyys koskettaa kuitenkin kaikkia ikäluokkia ja se voi pahimmassa tapauksessa viedä koko elämänhalun. 

Minulla ei valitettavasti ole ratkaisuja tähän ongelmaan, mutta haluaisin silti kannustaa yksinäisiä ihmisiä ulos kodeistaan ja osallistumaan erilaisiin asioihin, joissa voi tavata ihmisiä ja mahdollisesti saada myös uusia ystäviä. Sosiaalinen media mahdollistaa tänä päivänä monia asioita, ja yksi hieno esimerkki on erilaiset yhteisöllisyyttä synnyttävät tapahtumat. Juuri vähän aikaa sitten oli tällainen sinkuille suunnattu ”ensitreffit kalliossa”-tapahtuma, joka oli ilmeisesti todella suosittu. Löysin myös tällaisen, josta voi etsiä seuraa. Jos sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, voi myös netistä etsiä ystäviä.

Jos sinulla on tarina siitä, miten on päässyt yksinäisyydestä eroon, olisi kiva jos jakaisit sen kommenttiboksissa! <3

Kommentit (33)
  1. Hyvä aihe. Yksinäisyyttä tunnetaan varmasti enemmän kuin sitä suostutaan edes myöntämään.

    Mulla on aina ollut ystävä tai pari, mutta silti olen tuntenut noita samankaltaisia fiiliksiä ihan pienestä asti kuin sinäkin. Jotenkin aina tuntui, ettei kuulu joukkoon.
    Jossain vaiheessa kuitenkin löysin tieni sellaisten ihmisten (tai no oikeastaan harrastuksen) pariin, jossa olin osa ihanaa porukkaa. Niinä aikoina jopa koin olevani extrovertti, vaikka aina olin ollut ujon puoleinen hiljainen tyyppi.

    Nyt aikuisuuden kynnyksellä olen lähtenyt niistä tutuista ja turvalliseksi osoittautuneista porukoista, ja olen lähtenyt maailmalle. Ja kappas. Sama yksinäisyys, erilaisuuden tunne ja introverttiys ovat jälleen kuoriutuneet esille. Kun on kasvanut ja muuttunut ihmisenä PALJON, ei enää tahdo löytää saman henkisiä ihmisiä samalla tavalla ja helposti tuntee itsensä yksinäiseksi. Mä olen ymmärtänyt, että tää on varmasti jollain tapaa myös sitä aikuistumista. Ei ollakaan ehkä enää siellä kotikaupungissa samoissa piireissä, samassa koulussa. Olet lähtenyt omille teillesi, seuraat omia kiinnostuksenkohteita, muutat uuteen paikkaan, aloitat työt – ja yhtäkkiä ootkin keskellä uusia ihmisiä, joilla ei ole enää tavallaan mitään ”yhteistä” sun kanssa, sillä tulette täysin erilaisista taustoista. Ne samanhenkiset ihmiset tuntuvat olevan ihan kiven alla, neula heinäsuovassa. Jotenkin niihin oikeisiin tyyppeihin varmasti taas törmää jossain vaiheessa, kun on vaan löytänyt itse oikean suunnan omassa elämässä. 🙂

    Myöskin ylisosiaalisuuden ja extroverttiyden ihannointi varmaan aiheuttavat ahdistusta monissa – esim. meissä introverttisissä. Hirveät paineet, kun pitäisi olla tosi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen koko ajan tai muuten et tutustu uusiin ystäviin, et verkostoidu tai et ehkä jopa saa työpaikkaa, sillä kaikki on nykyään kiinni hyvistä sosiaalisista taidoista… :/ Pitäisi vaan yrittää rentoutua eikä ottaa paineita, mutta helpommin sanottu kuin tehty!

    Huh. Ja vielä mainitsen erityisherkkyyden. Siihen porukkaan kuulun itsekin. Herkkyys ei ole heikkous eikä aina tarkota vaan itkemistä. Se voi olla ihan huikea henkinen voima. Osaat lukea ihmisiä ja tunteita, olet empaattinen, TUNNET tunteita etkä pelkää niitä tai niiden näyttämistä. Mitä heikkoa siinä on?
    Anyway, erityisherkkänä ylianalysoi omia tuntemuksiaan ja helposti tuntee yksinäisyyttä, vaikkei juuri olisikaan oikeasti yksinäinen.

    Vaauuuu pitkä kommentti. 😀 Nyt hiljenen, haha.

    Ihana blogi sulla btw. Aina kun kommentoin, kommentoin ihan romaanikommentteja. :’)

  2. Hei, kiitos hyvästä tekstistä!
    Olin lapsena aivan samanlainen. Mietin usein, että onkohan minussa jotain vikaa kun halusin olla suurimman osan ajasta yksin. Minusta tuntui myös siltä, että muiden leikit ja jutut olivat jotenkin tyhjänpäiväisiä. Mietin jopa sitä, että olenko ehkä jotenkin sairas mutta muut eivät vain kerro sitä minulle, jotta en pahoittaisi mieltäni.

    Nyt aikuisena olen kuitenkin saanut paljon ystäviä, mutta en voi vieläkään sietää ”tyhjänpäiväistä” seuraa ja oleskelen mielelläni myös yksin. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, sillä se on myös valtava vahvuus. Mielestäni ne jotka pitävät yksinolosta ovat myös niitä, joilla on hyvä itsetuntemus ja vankka itseluottamus, jollain oudolla tavalla.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *