Ajatuksia muuttuvasta kehosta

Olen tehnyt vuosia töitä sen eteen, että olisin armollinen itselleni, enkä ajattelisi ikävästi esimerkiksi vartalostani. Ja koen tässä melko hyvin onnistuneenikin. En myöskään kiinnitä juuri huomiota muiden kehoihin tai varsinkaan kommentoi niitä. En kehu laihtumista tai lihoamista, sillä niissä on taustalla ajatus, että pitäisi olla tietyn kokoinen.

Raskaus kuitenkin muuttaa kehoa väistämättä. Jotkut muutoksista ovat ohimeneviä ja toiset taas pysyviä. Ajattelin alkuraskaudessa, että en tietenkään ala stressaamaan muutoksista tai painonnoususta. Nautin edelleen pyöristyneestä vatsasta ja kurveista, joita minulla ei ole koskaan ennen ollut. Painonnousu ei pelota tai ahdista, sillä tässä vaiheessa en voi sille mitään. Minulla on ollut miltei samankokonen vatsa viikolta 11 asti, joten näytin heti alusssa hyvinkin raskaana olevalta.

Silti huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti esimerkiksi #postpartum kuvista, joita instagramissa näkee. Niissä juuri synnyttäneet naiset esittelevät usein täysin kadonnutta vatsaansa ylpeinä. Olen miettinyt paljon, mikä näissä kuvissa ärsyttää? Jos kehon muutokset eivät liikuta minua lainkaan, miksi nämä kuvat saavat vereni kiehumaan? Niiden taustalla varmasti on nimenomaan se kuvan julkaisijan oma pelko kehon muutoksista ja onni siitä, että se vartalo on pystynyt palautumaan niin nopeasti.

Silti tuntuu siltä, että nämä kuvat luovat tietynlaista painetta siitä, että viikko synnytyksestä pitäisi olla taas bikinikunnossa. Ja että tämä nopea palautuminen olisi jotenkin henkilön oma saavutus. Kehot ovat niin erilaisia, että siinä missä toisella jää kaikki kilot synnärille, voi toinen kantaa ”raskausmahaa” vielä kauan synnytyksen jälkeenkin. Ja sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Luulisi, että siinä vaiheessa on muitakin asioita mietittävänä, kuin oma keho.

Naisen vartalo käy niin suuren prosessin läpi, että tuntuisi kummalliselta, ettei sen jäljet näkyisi jonkin aikaa meissä. Mielummin keskittyisin siihen, miten kehoni on pystynyt luomaan täysin tyhjästä esimerkiksi toimivat aivot ja sydämen. Se on mielestäni paljon vaikuttavampaa, kuin se miltä näytän bikineissä.

Ja ymmärrän myös, että olen vasta hiukan yli puolessa välissä raskautta ja olen päässyt tähän asti hyvin helpolla kehon muutosten suhteen. Voi olla, että olisin eri mieltä jos tällä hetkellä kärsisin pahasta turvotuksesta, aknesta, peräpukamista, ihomuutoksista, suonikohjuista, omat kengät eivät mahtuisi jalkaan ja keho olisi täynnä raskausarpia. Olen kuitenkin kaikkeen tähän varautunut ja ajattelen, että monet vaivoista ovat kuitenkin väliaikaisia.

Ymmärrän myös sen, jos muutokset ahdistaa. Kiloja saattaa yhtäkkiä tulla monta kymmentä lisää ja oma keho ottaa aivan erilaiset mittasuhteet. Se ei välttämättä tunnu enää omalta. Ja näistä jutuista saa olla harmissaan, vaikka sen onkin vain ulkokuorta. Vaikka kehoitan olemaan armollinen itselleen, ei sen mielestäni tarvitse tarkoittaa sitä, että aina on itsevarma ja hyvä olo.

Välillä nimittäin ärsyttää sellainenkin puhe, kun hoikat ihmiset sanovat että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä vartaloon juuri sellaisena kun se on. Tai virheettömällä iholla siunattu tyyppi kertoo, kuinka meikkiä ei tarvitse tunteakseen itseään itsevarmaksi. Mielestäni on kaikkien oma päätös, mitkä jutut tuo itsevarmuutta. Jollekin se voi olla urheilu, toiselle koulutus, kolmannelle tietynlainen pukeutuminen tai hiukset. Ja välillä voi olla myös huonompi olo jostain jutusta itsessään, ilman että se tarkottaisi sitä, että ei arvostaisi itseään.

Tulipas nyt sekavaa ajatustenvirtaa tästä aiheesta, joten punaisen langan löytäminen voi olla hiukan vaikeaa. Selkeästi en oikein itsekään tiedä vielä, miten suhtautua näihin kehon muutoksiin. Ja näköjään ärsyynnyn yllättävän monista asioista nyt raskaana ollessani. Tästä ei ollut tarkoitus tulla tällainen valituspostaus, mutta näköjään siitä hiukan sellainen tuli.

Heräsikö ajatuksia aiheesta?

Kommentit (19)
  1. Kehon muutos
    25.8.2020, 12:41

    Voin todellakin samaistua tunteisiisi, samalla kun valmistautuu elämänmuutokseen pitäisi hyväksyä oma keho ja olla vertailematta sitä muihin – lähes mahdotonta. Kahden lapsen jälkeen voin vain suositella hyvää raskauden jälkeistä fysioterapeuttia joka osaa neuvoa palautumisessa, ja esim TWF järjestää raskauden ajan ja jälkeisiä treenejä joista voi löytää voimaa.

  2. Minä olin raskaana vielä heinäkuun lopussa. Raskausviikkoja oli 30, kun huomattiin, että vauvan sydän ei enää lyö. Synnytin käynnistyksellä enkelivauvamme kaksi päivää myöhemmin. (Se oli ensimmäinen alatiesynnytykseni, asia josta mulla on ollut itseasiassa tarkoitus kommentoida johonkin postaukseeksi, kun olet synnytyspelosta puhunut. Ehkä vielä palaan tarkemmin siihenkin. Tätä aiemmin minulla on siis vain esikoiskaksosten sektio takana.)

    Synnytyksen jälkeen olen ollut nyt 4 viikkoa surutyön lisäksi eräänlaisessa ahdistavassa välitilassa. Synnytyksen jälkeiset kilot ja muuttunut keho ei tuntuisi missään, jos minulla olisi lapsi jota hoivata. Olisi syy tälle keholle. Saisin olla pehmeä syli vauvalle. Ja olisi joku, joka vie ajatukseni niihin tärkeämpiin asioihin. Nyt niitä ei ole. Tai siis on, mutta nimenomaan vain ajatuksissa. Omat vaatteet eivät vielä mahdu päälle. Imetys- ja raskausvaatteet tuntuvat suoltalta isossa avohaavassa. Liikunta saisi olon paremmaksi, mutta en saa vielä urheilla tavoilla, jotka ovat itselleni mieluisimpia, koska olen vasta synnyttänyt. Mutta toisaalta ei huvita käydä vaunulenkilläkään tyhjien vaunujen kanssa. Keho ei tunnu eikä näytä omalta ja muistuttaa vain kuopuksesta, joka ei ole sylissäni. Onneksi en ole mihinkään postpartum-instakuvastoon törmännytkään. Viimeaikoina olen etsinyt muutenkin parempaa mieltä tuovia tilejä seurattavaksi. Mutta joo, eipä minulla mitään pointtia tässä oikeastaan ollut. Omia tuoreimpia ajatuksia raskaudesta, synnytyksestä ja kehosta vain.

    Ja sinulle mahdollisimman ihanaa, stressitöntä ja leppoisaa loppuraskautta ja onnentäyteistä vauvan nuuskuttelua sitten kun sen aika on. <3

    1. Saman kokenut
      22.8.2020, 22:27

      Oikein paljon voimia sinulle!

    2. KehoRauhaako
      23.8.2020, 07:19

      Levollista ja armollista suru- ja toipumisaikaa enkelivauvan menetyksen johdosta! 🙏👣

      1. Kiitos teille <3 ja lämmin osanotto sinulle, saman kokenut. <3

    3. Lämmin osanottoni suureen suruunne.

      Ystävääni kohtasi sama menetys. Näin hirveään asiaan ei tunnu löytyvän mitään sanoja. Toivottavasti teillä on läheisiä, jotka osaavat tukea oikein.

    4. Hirmu paljon voimia suuren menetyksen kanssa! Ei tässä oikein sanat riitä, eikä varmasti oikein mitkään sanat autakaan. Lämpimät osanotot ja armollista toipumisaikaa! <3

      1. Kiitos Elisa ja Mav. <3 Usein ajatellaan, että mitkään sanat eivät riitä, mutta itselleni kaikki perheemme saamat osanotot ja lämpimät sanat ja ajatukset tuntuvat hyvältä ja lohduttavilta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *