Elämä ei ole kuin Sinkkuelämässä

DSC_5595.jpg

Kun katsoin varhaisteininä Sinkkuelämää, mietin ensimmäisen kerran että hitsi, aikuisuus voi olla tuollaistakin. Ystävyyssuhteet voivat säilyä todella tärkeänä osana elämää, rahaa voi käyttää juuri niihin asioihin mihin haluaa, eikä tarvitse ahtautua mihinkään yhteiskunnan sanelemaan muottiin. Se oli jotenkin vapauttava tunne, ja koen edelleen samoja fiiliksiä katsellessani noita jaksoja. Se on myös jännä, kuinka käsiteltävistä aiheista aina monet onnistuvat kolahtamaan oman elämän sen hetkisiin tilanteisiin vielä vuosia myöhemminkin. 

Muistan käyneeni parisen vuotta sitten keskustelun, jossa minulle tokaistiin naureskellen, ettei elämä nyt kuitenkaan voi olla kuin sinkkuelämässä. Ei neljä aikuista naista voi kokoontua pitkille brunsseille ruotimaan miesasioitaan, tehdä samalla uraa ja asua New Yorkissa parhailla alueilla. No, ehkäpä tosiaan Carrien freelancer budjetilla tämä voi pitää paikkansa. Kuitenkin Helsingissä tämä on täysin mahdollista. Ihmettelin silloin, mikä esimerkiksi viikottaisen brunssilla käymisen estää? Sain vastaukseksi jotain epämääräistä aikuisuuden vastuullisuudesta, kiireellisyydestä ja siitä kuinka prioriteettien täytyisi olla jossain muualla. 

Tämä jäi kummittelemaan mieleeni, sillä silloin kun asuimme vielä ystävieni kanssa kaikki samassa maassa, viikot olivat pitkälti tällaisia. Arkena saatoimme käydä töiden jälkeen lasillisella tai treffata lounaalla, mutta viikonloput tiesimme viettävämme yhdessä ilman sen suurempia sopimuksia. Kaikki ystävistäni tekivät samalla uraa (jonka takia he ovatkin karanneet nyt muihin maihin), ostivat ensimmäisiä asuntojaan ja muutenkin elivät ”aikuista elämää”.

Viimeistään aina perjantaina löimme lukkoon brunssisuunnitelmia tai yhteisiä illallisia, jotka olivat yleensä koko viikon kohokohtia. Vaikka nautin tuosta hetkestä elämästä täysin rinnoin, oli pääni sisällä pieni ääni joka sanoi että prioriteettien pitäisi olla muualla. Elämä ei voi olla tällaista. Eikö niitä lapsia pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnitella? Onko naimisiinmenoa mietitty? Ei enää tämän ikäisenä pitäisi käydä ulkona. Herranjumala sähän oot kohta KOLMEKYMMENTÄ. Pitäisikö sunkin alkaa tehdä jotain järkevää? 

Vaikka en kokenut että minun pitäisi oikeasti stressata näistä asioista, jokin ulkopuolella oli saanut minut ajattelemaan että on vain yksi oikea tapa elää elämää. Aina kun ajattelin, kuinka paljon nautin tästä vaiheesta, päässäni kuiski ääni joka sanoi ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, kohta käy huonosti. Aloin kyseenalaistaa omaa onneani ja miettiä, teenkö tosiaan väärin jotakin kohtaan? Pitäisikö minun haluta niitä samoja asioita mitä esimerkiksi vanhempani ovat halunneet? Koin jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että elin sellaista elämää josta nautin täysin rinnoin.

DSC_5581.jpg

Kuulin myös monesti, kuinka en tule tietämään mitä rakkaus on ennen kun olen äiti, tai kuinka elämäni paras hetki tulee olemaan se kun minusta tulee vanhempi. Mitenkään kyseenalaistamatta näitä kokemuksia (uskon että tosiaan oman lapsen syntymää hienompaa asiaa tuskin on), tulin jotenkin surulliseksi siitä että mikäli en esimerkiksi koskaan voisi saada lapsia, jäisi minulta näiden ihmisten mielestä kokematta se ”oikea” rakkaus. Kuulin olevani itsekäs, kun nautin elämästäni tällä hetkellä ilman jälkikasvua. Kuulin myös ettei liian kauaa kannata odottaa, sillä hedelmällisyyteni laskee kokoajan. Eli lapsia tulisi hankkia nyt ihan vain varmuuden vuoksi, sillä myöhemmin niitä ei välttämättä enää siunaannu.

Nykyään mietin näitä harvemmin ja pyrin tällaisten ajatusten hiipiessä mieleen muistuttamaan itseäni ettei kukaan muu voi tietää millainen elämä on minulle parasta. Juuri tällä hetkellä kaikki on paremmin kuin hyvin. Veikkaan että tämä dink (double income, no kids) -vaihe tulee näyttäytymään hyvin kokemusrikkaana, huolettomana ja vapaana vaiheena elämässäni. Pyrin siis nauttimaan nyt ja aina siitä käsillä olevasta elämänvaiheesta ilman jatkuvaa stressiä tulevasta. 

Kyselin snäpissä, onko muilla ollut samoja ahdistuksia ja sain ennätysmäärän vastauksia. Monet olivat kokeneet samoja tunteita. Seurustelevat ihmiset sanoivat, etteivät oikein muita kysymyksiä saakaan kuin että milloin naimisiin ja milloin lapsia? Jotkut kertoivat, että ovat saaneet palautetta, ettei elämässä voi olla sisältöä ilman lapsia. Hienotunteisuus unohtuu usein tässä keskustelussa ja se, ettei kaikki halua, tai edes voi saada lapsia. Oli koettu myös sellaista, kuinka lapsettomasta ajatellaan ettei hän osaa olla lasten kanssa tai tiedä mitään kasvatuksesta. Lapsettomien opettajien tai valmentajien amattitaitoa oli kyseenalaistettu vain tämän asian takia. Ikäänkuin pelkkä lapsen saaminen tekisi sinusta heti ekspertin kasvatuksessa.

Aloin myös pohtia, kuinka ahdistavaa tämä koko keskustelu on varmasti heille, ketkä eivät edes ole seurustelusuhteessa. Nykyään naiset opiskelevat enemmän ja rakentavat uraa enemmän kuin ennen, eikä ole mitenkään itsestäänselvää että kolmekymppisenä on löytänyt sen tyypin jonka kanssa haluaisi tulevaisuutta rakentaa. Mietin myös, kuinka moni mies kokee samoja paineita? Onko nämä kysymykset heille yhtä arkipäiväisiä? 

Onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia?

DSC_5422.jpg

 

Kommentit (41)
  1. Olen elänyt parisuhteessa kaksi vuotta, mutta työtilanteiden vuoksi elämme eri kaupungeissa ja olemme ainoastaan viikonloput yhdessä. Viimeksi viime viikolla kuuntelin äidiltäni saarnan siitä, kuinka minun (alle 30-vuotiaan korkeakoulutetun naisen) tulee muuttaa samalle paikkakunnalle mieheni kanssa ja yhteen, sillä ”eihän noin voi elää!”
    Mikäli työtilanteemme antaisi myöden, muuttaisimme samaan kaupunkiin. Tällä hetkellä olen koulutusta vastaavassa huippumielenkiintoisessa duunissa eikä minulle ole tiedossa mitään työpaikkaa mieheni työpaikkakunnalta. Silti ensisijaisesti juuri minun tulisi muuttaa, ei miehen. Ja näin ei voi elää. Mielestäni elän parasta tällä hetkellä parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka en ”punainen tupa ja perunamaa” idylliä.

  2. Itse en suoraan sanoen usko, että tässä maailmassa on yhtäkään ihmistä, joka on täysin varma siitä, että on tehnyt just ne oikeat valinnat elämässään. Ne onnellisimmatkin taatusti joskus miettivät, että mitä jos… Ainakin itse mietin, vaikka tunnenkin elämäni täyttä ja onnellista elämää!

    Eiköhän nämä parisuhde- sekä lapsettomuus/lapsellisuusasiat ole samanlaisessa murroksessa kuin kaikki muukin. Nyt kun on jo porukalla todettu, että sukupuoliakin on vaikka kuinka paljon, niin ehkä seuraava askel on yhteiskuntana hyväksyä se, että elinikäinen, lisääntymiseen tähtäävä monogamia ei välttämättä ole se ainoa parisuhdemalli tai tapa eläää, joka tekee kaikki onnelliseksi.

    Mutta, toisaalta, se mikä tekee asiasta vaikeaa on se, että meidän yhteiskunta on ainakin osittain rakennettu lisääntyvien ydinperheiden varaan. Ja jos tuo ydinperhemalli menettää standardin asemansa (minkä se tulee menettämään), niin koko yhteiskunnan pitää aika radikaalisti muuttua, jotta rattaat jatkavat pyörimistään. Nythän tässä jo odotellaan eläkepommia 10-20 vuoden kuluessa, saa nähdä mitä muuta kivaa tämä murros vielä aiheuttaa 😉

    1. Niin, aina sitä varmaan tulee jonkin verran jossiteltua, mutta se on ihan harmitonta silloin kun ei oikeasti kaipaa mihinkään muuhun elämänvaiheeseen. Ja tosiaan, jännä nähdä mitä tämä muutos tuo tullessaan. Saa nähdä syrjäytyykö esimerkiksi avioliitto instituutiona täysin jossain vaiheessa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu että yhä useampi on alkanut kyseenalaistaa sen tarpeellisuutta. Mielenkiintoisia aikoja!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *