ELÄMÄN KIIHDYTYSKAISTALLA

Viime päivät ovat olleet hiukan hektisiä. Tulin Hampurista kotiin ja pakkasin laukun uudestaan saman tien. Tällä hetkellä olen nimittäin Amsterdamissa juhlistamassa poikaystäväni kanssa kuusivuotista suhdettamme. Lähiaikoina on tuntunut, kuin olisin kokoajan moottoritien kiihdytyskaistalla ja odottelen, milloin vauhti tasaantuu. Suunnitelmissani on tosiaan muuttaa syksyllä hetkeksi New Yorkiin ja sitä varten onkin yksi jos toinenkin asia hoidettavana. Suomessa käytyäni minulla oli Skype- haastattelu unelmieni yritykseen ja nyt täytyy vain malttamattomana odotella, milloin saan kuulla heidän valinnastaan. Järjestelyt, pakkaaminen, reissusuunnitelmat, haastatteluun valmistautuminen ja muut hoidettavat asiat, kuten laskujen maksaminen ja sähköposteihin vastaaminen ovat vieneet yllättävän paljon energiaa lähipäivinä. 

Vaikka kaikki tämä on mukavaa ja olen todella innoissani tämänhetkisestä elämäntilanteesta, tuntuu että vauhtia on joskus liikaa. Tuntuu jotenkin aika kiittämättömältä myös valittaa. Se ei oikeastaan ole edes tarkoitukseni. Kuulun niihin, jotka tarvitsevat välillä päiviä, jolloin voi vain latailla akkuja. En muutenkaan pidä kiireestä ollenkaan, eikä täysi kalenteri ole itselleni mitenkään tavoiteltava asia. Välillä minusta tuntuu, että elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, että se mitä enemmän säntäilet päivän aikana paikasta toiseen, korreloi sen kanssa, kuinka onnistunut olet ihmisenä. Kotona käydään vain nukkumassa, eikä unellekaan ole järkevää antaa kuutta tuntia enempää vuorokaudestaan.  Aina pitää olla monta rautaa tulessa ja ystävienkin näkeminenkin tapahtuu tiukasti aikataulutettuna aktiviteettina.  

Nykyään tuntuu olevan jotenkin mediaseksikästä kipittää iphone kourassa ympäri Helsingin katuja kokouksesta toiseen ja liikennevaloissa seistessä vielä päivittää Instagram ja Snapchat ajan tasalle. Miten päädyimme siihen, että tällainen multitasking on jollain tavalla ihalitavaa? 

Suorituspaineet kasvavat jatkuvasti elämän jokaisella sektorilla. Samaan aikaan pitäisi olla uraohjus, täydellinen puoliso/äiti/tytär/ystävä, ehtiä käydä kaikenmaailman tilaisuuksissa, verkostoitua, unohtamatta kuitenkaan ulkonäöstään huolehtimista ja kodin siistinä pitämistä. Koko lista alkoi hengästyttää jo tässä kirjoittaessa. Alamme pikku hiljaa pitää tällaista supersingahtelijaa aikamme normina tai ainakin ihanteena. Mikäli ei itse kykene kaikkeen tähän, on jollain tavalla epäonnistunut.  

Aionkin nyt nauttia Damista ilman suorituspaineita tai to do-listoja. Istua pitkään syömässä ja olla läsnä tässä hetkessä. Ja muistutella itselleni, että se on ihan ok, jos välillä vähän rentoutuu. Meillä kävi ihan loistava tuuri hotellin kanssa ja tämä huone on ihan mieletön. Täällä jos jossain on helppo vaihtaa hiukan vapaalle. Nyt pulahdan hetkeksi kylpyyn. Rentouttavaa loppuviikkoa kaikille! 

Kommentit (16)
  1. kuuletko linnun laulun
    18.7.2015, 18:50

    Hei! Olen seurannut blogiasi alusta alkaen ja saanut sinusta valtavasti voimaa ja inspiraatiota. Ihanaa kun kirjoitat!

    Ehdotus sinulle: Lukaisepas joskus Anthony de Mellon kirjoja 🙂

    1. Kiitos vinkistä! Ja muutenkin <3 ihana!

  2. Mielestäni on jokaisen itse päätettävissä, mitä haluaa elämältään ja miten sen haluaa viettää. Ei ole pakko mennä tuohon hypeen mukaan, jossa ainoa oikeaksi ja arvostetuksi katsottu tapa elää on olla menossa tukka putkella 24/7. Itse muutin Helsingistä pois just noiden mainitsemiesi asioiden takia. Nyt työskennellään mieheni kanssa pikkukaupungissa, oikeastaan maaseudulla, ja voi että kun täällä elämä on niin paljon mukavampaa. Olen onnekas, koska lääkärinä minulle on töitä runsaasti tarjolla juuri maaseudulla. Tulevaisuus tosin on avoinna, mutta päivän selvää on, että pääkaupunkiseudulle en ikinä enää halua muuttaa (vaikka perhe ja iso osa ytstävistä siellä onkin).

    Mutta siis pointtini oli, että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään, jasamisestaan ja hyvinvoinnistaan, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Tuohon 24/7-mentaliteettiin ei ole mikään pakko mennä mukaan, jos ei halua. Itse en ainakaan halua, eikä se edes minun luonteelleni ja persoonalleni sopisi, varsinkin kun työkin on vaativaa ja vastapainoksi tarvitsen paljon omaa rauhaa ja aikaa. Siksi en myöskaan käytä facebookia tai muitakaan some-kanavia. Eikä muidenkaan tarvitse, jos ne enemmän ottavat kuin antavat.

    1. Oot ihan oikeassa! Itse kuitenkin nautin niin paljon tällaisesta elämästä, että en näkisi itseäni missään pienemmällä paikkakunnalla. Täytyy vaan muistaa pitää niitä akkujenlatauspäiviä niin balanssi pysyy 🙂 Tuo somettomuus on varmasti todella hyvä valinta! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *