INSTAGRAM-MALLIN SOMEPAKO
Minun oli tarkoituksena julkaista tänään kuvankäsittelystä postaus valokuvaussarjan viimeisenä osana. Mietin kuitenkin, pitäisikö jollain tapaa osallistua keskusteluun tästä Instagram-mallin somepaosta. En nähnyt Essena O’Neillin videota aiheesta, mutta luin siitä tehdyn artikkelin. Jos joltain on mennyt juttu ohi, voit lukea siitä esimerkiksi täältä. Jollain tapaa tuntuu vaikealta ottaa kantaa tähän, sillä en ole oikeastaan elänyt nuoruuttani sosiaalisen median aikakaudella.
Muistan kuitenkin hyvin teini-iässä vallinneen epävarmuuden ja sen, kun ei vielä oikein tiennyt kuka on. Kaipasi toisilta ihmisiltä hyväksyntää ja peilasi itseään muihin joka käänteessä. Voin vain kuvitella, millaista tämä on tänä päivänä, kun teinit mittailevat omaa suosiotaan tykkäys- tai seuraajamäärien perusteella.
En itse näe siinä suurta ongelmaa, jos joku asettelee aamiaisensa kauniiseen muodostelmaan ja siirtää leikkokukat aamiaspöydälle kuvanottohetkeksi. Kuvaaminen on keino toteuttaa luovuutta ja sommittelu ja kauniiden kuvakulmien haku kuuluu prosessiin. Yleensä nämä ihmiset nimenomaan nauttivat tästä ja käyttävät esimerkiksi Instagramia visuaalisen puolensa toteuttamiseen.
Mielestäni ongelmat alkavat silloin, kun aletaan määrittelemään itseään ihmisenä ulkonäön perusteella. Omat kipuiluni teini-iässä johtuivat suurelta osin ihan muista asioista kuin ulkonäöstä. Minua jopa ärsytti suunnattomasti se, että saatoin saada jonkun työn, sillä olin ”oikean näköinen” siihen. Kaipasin arvostusta ihan muilla mittareilla. Olen monesti miettinyt jälkikäteen, että on melko ironista että nykyinen työni on niin ulkonäkökeskeinen, vaikka se oikeastaan oli viimeinen asia, mitä halusin nuorempana.
Ulkonäkö on kuitenkin sellainen asia, mille ei itse kamalasti voi tehdä mitään. Jos joku kehuu sinua kauniiksi, voi toki kiittää ja olla siitä iloinenkin, mutta ei siitä kovin ylpeä tarvitse olla. Mitä sen eteen on itse tehnyt? Mielummin kiitokset kuuluisivat vaikkapa vanhemmille, joilta geenit ovat peräisin. Sama homma, jos joku kehuu kuvaa jossa itse esiinnyn. Kiitokset kuuluvat täysin kuvaajalle. Eikö olisi paljon mukavampaa saada kehuja jostain taidosta, minkä on kovalla työllä oppinut tai asenteesta jonka eteen on rehkinyt?
Edelleen maailma rullaa niin, että ulkonäöllä on ärsyttävän suuri merkitys lähes kaikessa mitä tekee. Voi silti itse valita, kuinka paljon keskittää energiansa siihen, että näyttää oikeanlaiselta ja kuinka paljon esimerkiksi uusiin asioihin paneutumiseen ja itseänsä sivistämiseen. Voi myös miettiä, mikä toimii motivaattorina omien kuvien julkaisemisessa sosiaalisessa mediassa.
Moni asia lipuu ohi jos käyttää aikansa vain peiliin tuijotellen. Oli se sitten sitä oman heijastuksensa ihailua tai häpeämistä. Ulkonäkö on kuitenkin vain pintaa ja menettää ennen pitkää merkityksensä. En pidä myöskään ajatuksesta, että pitäisi luopua unelmistaan sen takia, että näyttää erilaiselta. Kun hyväksyy itsensä puutteineen, ei kaipaa samalla tavalla validointia muilta ihmisiltä.
Rakastan yli kaiken Iris Apfelia, joka on 94-vuotias muoti-ikoni New Yorkista. Katsoin taannoin hänestä kertovan dokumentin Netflixistä ja ihastuin hänen kertomaan tarinaan siitä, kun tavaratalon omistaja pysäytti hänet hänen ollessaan vielä nuori, kertoakseen tämän: ”Young lady, I’ve been watching you. You’re not pretty, and you’ll never be pretty. But, it doesn’t matter. You have something much better. You have style.
Sen lisäksi, että Iris ei tuntunut olevan yhtään loukkaantunut tästä kommentista, hän on osannut kääntää erikoisen ulkomuotonsa edukseen ja on nykyään yksi legendaarisimmista tyyli-ikoneista. Siinä nähdään taas, ettei sillä ulkokuorella loppujen lopuksi ole kovin paljon väliä. Se millä on merkitystä, löytyy korvien välistä. Niitä hommia onkin vaikeampi like-määrillä mitata.
Mitäs ajatuksia teillä herää aiheen ympäriltä?
Photos: Tomi Taskula