Kirjasta

Nyt kun on ollut puhetta bloggaajien kirjoituskoulusta ja kaikesta siihen liittyvästä, päätin maanantain ratoksi avata kovalevyltä vanhan kirjaprojektin. En muistanut yhtään, mitä olen aikoinaan kirjoittanut. Ja ajattelin nyt hetken mielijohteesta julkaista tämän yhden täysin editoimattoman pätkän sieltä. Päähenkilö on kaikkien kauhuksi tietysti bloggajaa, kukapa muukaan.

_____________________________________________________________

Siitä on nyt tasan viikko, kun Ville kertoi haluavansa erota. 168 tuntia aikaa sulatella sitä, että toinen veti maton jalkojeni alta ilman minkäänlaista keskustelua aiheesta. Yritin monta päivää kieltää koko jutun. Tää on nyt vain joku 7 vuoden kriisi, kyllä me tää taklataan, ajattelin. Alkushokin jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että Ville oli miettinyt tätä jo todella pitkään. Lopulta kaikki tapahtui melkein liiankin nopeasti. Aivan kuten aina, Villellä oli valmis suunnitelma kaikkeen.

Oon jo puhunut vuokranantajan kanssa ja varmaan helpointa olisi jos mä jään tähän asumaan, kun sulla tuskin on varaa maksaa tätä kaksiota yksin. Huonekaluthan on kaikki sun valitsemia, joten voit mun puolesta ottaa kaiken mukaan.

Tässä vaiheessa kieltäminen vaihtui raivoksi. Olinko viimeinen, joka näistä eroaikeista tiesi? Ainakin vuokranantajamme tiesi tästä ennen minua. Tuntui pahemmalta kuin mikään koskaan aiemmin. En joutunut luopumaan vain elämäni tärkeimmästä ihmisestä, vaan myös koko tulevaisuudestani. Raivoitkin 2 päivää putkeen, enkä pystynyt syömään mitään.

Viisi päivää nukuin parhaan ystäväni Tuukan sohvalla, kunnes hän kertoi hoitaneensa minulle vuokrakämpän ihan hänen naapurista Ihantolan talosta. Hänen vanha Tinder-match oli kertonut lähtevänsä reppureissulle Aasiaan 3 kuukaudeksi, ja tyypin, jonka oli tarkoitus muuttaa hänen asuntoonsa alivuokralaiseksi, olikin saanut työpaikan Tukholmasta. Tuukalle aina sattui tällaisia onnenkantamoisia, joissa hän vain sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kerrankin siitä onnesta pääsi nauttimaan myös hänen ystävänään.

Tänään raahasin vaatteeni ja muutamat muuttolaatikot uuteen asuntooni. Asunto oli järkyttävän kaunis sisältä ja ulkoa. Jätin huonekalut Villelle, sillä asunto oli kalustettu. Minulla olisi 3 kuukautta aikaa saada elämäni järjestykseen ja miettiä mitä haluan tehdä. Olin viimeiset seitsemän vuotta maalannut tarkkaa kuvaa siitä, kuka minä olen. Elisa, 28-vuotias avovaimo, bloggaaja, yrittäjä, pian luultavasti kihlattu, vaimo ja lopulta äiti. Nyt nuo kaikki tittelit tuntuivat etäisiltä. Blogi oli jäänyt päivittämättä koko viikon, sillä olin aivan liian rikki edes avaamaan sitä. Miten kertoisin tästä kaikesta? Vai kertoisinko? En koskaan puhunut Villestä nimellä blogissa, joten tavallaan minulla ei ole velvollisuuksia kertoa erostakaan. Mutta miten helvetissä voisin jatkaa kirjoittamista aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Sähköpostin merkkiääni pysäyttää ajatukseni, ja sydän lyö pari tahtia nopeammin kun näen lähettäjän nimen.

” Hei Elisa,

Toivottavasti viikkosi on mennyt mukavissa merkeissä. Huomasimme, ettet ollut vielä julkaissut Instagram-storya ja kuvia, vaikka eilen oli julkaisupäivä. Pystytkö laittamaan ne liveksi tänään? Toivottavasti kaikki on hyvin!

Ystävällisin terveisin,

Pia Korhonen

WeLOVE PR”

Olin vajonnut niin syvälle henkilökohtaisessa kriisissäni, että olin täysin unohtanut velvoitteeni yhteistyökumppaneitani kohtaan. Minun oli eilen tarkoitus julkaista aurinkolasibrändille video, jossa kerron kauden lempimallit ja yhdistelen niitä eri tyyleihin. Katson itseäni peilistä. Näytän kalpealta, ja reippaasti laihtuneelta, en ole pessyt hiuksia kolmeen päivään ja silmäni punoittavat. Kun mietin, että minun pitäisi esiintyä 30 tuhannelle ihmiselle tänään iloisena ja huolettomana, aurinkolasitrendeistä puhuen, purskahdan itkuun. Vastaan pikaisesti sähköpostiin ja pahoittelen postausviivettä. Kampaan tukan kiinni, vaihdan vaatteet , meikkaan ja pakotan kasvoilleni hymyn. Kuvaan 5 videota ja nappaan muutaman selfien, editoin ne samantien ja laitan liveksi. Katson storyn jälkikäteen, enkä tunnista sitä ihmistä. Ensimmäistä kertaa viikkoon väsyttää niin, että unikin voisi tulla. Menen riisuutumatta vällyjen väliin ja herään vasta aamulla.

Katson puhelinta ja mietin, minkä sovelluksen jaksan avata. Sähköpostissa 18 lukematonta viestiä, Whatsapissa 6, ja instagramin inboxissa 4. Haluaisin vain nukahtaa uudelleen ja herätä sitten, kun kaikki tämä ei tuntuisi enää niin pahalta. Päädyn kuitenkin klikkaamaan Whatsapp-sovelluksen auki. Viestejä PPP-ryhmässä, äidiltä ja blogiportaalilta.

PPP-ryhmä

Emilie: ”Miten jaksat Elisa? Ainakin näytät olevan jo elävien kirjoissa! Meillä on tänään ne VIP-avajaiset, joten munkin duunit helpottaa tän jälkeen. Vois vaikka viinitellä viikonloppuna ni saat jotain muuta ajateltavaa! Vai luuletko että jaksaisit tulla sinne avajaisiin tänään?”

Sinna: ”Mitkä avajaiset? Mennään. Oon Elisa sun plus 1.”

Emilie: ”Tulkaa!! Siellä on paidattomia miehiä tarjoilemassa skumppaa (mun idea). Sellanen uus ravintola Mikonkadulla. Ja hei, en tiiä ootko lukenu Jodelia, mutta jos oot ni älä välitä. Noi on vaan kateellisia paskoja joiden oma elämä on perseestä ja ne haluaa lytätä muita, jotta tuntis ittensä vähän paremmiksi.”

Sinna: ”Noi paidattomat miehet ei oo kovin 2020. Mutta skumppa kiinnostaa. Tuun hakemaan sut 18.”

Yleensä olen mennyt kaikkiin Emilien firman järjestämiin juttuihin, sillä haluan tukea häntä. Sen lisäksi hän on niin hyvä työssään, että ne ovat yleensä parhaita tapahtumia. Nyt kuitenkin kutsuvierastilaisuus on viimeinen asia, mikä kiinnostaa. Avaan Jodelin ja menen blogijuorut-kanavalle kielloista välittämättä. Siellä on 3 aloitusta minusta. ”Mietitte täällä, että onko Elisa elossa kun ei oo päivitellyt viikkoon, niin siellähän se taas ihailee itteään puhelimen etukamerasta storyssa.” Kommentilla on 18 upvotea. Avaan keskustelun. ”Siis anteeks mutta se näyttää ihan joltain nistiltä nykyään.” ”Lol. Eiks normaalisti nistit oo laihoja?” ”Siis tästäkö nää ”influensserit” saa palkkansa? Keikistelee jossain rumissa aurinkolaseissa. Ei voi ymmärtää…”.

Tässä vaiheessa sydän tykyttää niin kovaa tahtia, että siirrän vasemman käden sen päälle, aivan kuin rauhoitellakseni sen kiihtyvää sykettä. Suljen sovelluksen ja kadun että edes avasin sitä koskaan. Nappaan beetsalpaajan, joita minulle määrättiin vuosi sitten työuupumukseen. Vastaan PPP-ryhmään etten jaksa tulla illalla, katsotaan viikonloppuna uudelleen. Laitan Love islandin pyörimään televisiosta, jotten tuntisi oloani niin yksinäiseksi. Päätän hakea uutta työtä heti seuraavalla viikolla.

Makaan sohvalla ja selailen puhelinta kovalla vauhdilla. Instagram. Facebook. Jodel. Blogi. Candy Crush. Iltalehden sivut. Instagram. Mainoskatko televisiossa pysäyttää hetkeksi maanisen peukalon liikkeeni ja tajuan, että olen roikkunut luurilla kauemmin kuin oli tarkoitus. Menen suihkuun, istun maahan ja annan kyynelten taas tulla.

Makaan lautalattialla ja tuijotan kattoon. Jostain syystä olin päätynyt lattialle yhä useammin viime päivinä. Kovassa puussa on jotain, mikä auttoi ahdingossa. Katson kellertävää huhtikuun valoa, joka tekee seinille venyviä muotoja. Kuinka kauniita ne ovatkaan. Ja kuinka vaikeaa niistä on nauttia yksin. Olin elänyt niin kiinni Villessä, etten enää osannut olla yksin. On vaikeaa kuvitella hetkien hienoutta, jos niitä ei saa jakaa kenenkään kanssa. Pidän suunnitelmista. Olen aina pitänyt. Joskus  kesäloman suunnittelu on hauskempaa, kuin itse loma. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhtäkkiä kaikki oli auki, enkä osannut suhtautua siihen lainkaan.

Vielä puoli vuotta sitten olimme ravanneet hedelmöitysklinikalla Villen kanssa ja pohtineet mahdollisia nimiä tulevalle vauvalle. Hän oli kysellyt, minkälaisen kihlasormuksen haluaisin ja olimme suunnitelleet karkaavamme naimisiin kahdestaan jossain toisessa maassa. Missä vaiheessa hän oli tullut toisiin ajatuksiin? Vai oliko hän missään vaiheessa ollut tosissaan? Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän taas suutuin. Olin kohta 30-vuotias ja olin käyttänyt hedelmällisimmät vuoteni jo. Miehen kanssa, joka lopulta valitsi uran perhe-elämän sijaan.

_______________________________________

Siinäpä se. En tiedä, miksi julkaisen tämän, mutta kertokaa mitä piditte jos luitte tänne asti. Mulla oli jossain vaiheessa hahmotelma sellaisesta autofiktiota ja täyttä fiktiota sekoittelevasta kirjasta. Mutta ei tätä kirjaa varmaan koskaan tule valmiiksi tehtyä, ja onhan tämä vähän tällaista oman navan kaivelua. Ehkä juuri siksi tällainen ”pöytälaatikkoon” kirjoittelu onkin niin terapeuttista.

puheenaiheet kirjat oma-elama
Kommentit (13)
  1. Nopein tapa tehdä lompakosta paksu on täällä. https://allcryptonews.xyz/0j35

  2. Tietokone voi tuoda sinulle lisätuloja, jos käytät tätä robottia. https://quehacerensantiago.cl/promo

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *