Koululiikuntatraumoista

DSC_7741.jpg

Olimme yhtenä päivänä lähikentällämme urheilemassa samaan aikaan, kun ala-astelaisilla oli Cooperin testi menossa. Katselin siinä omien treenien ohessa joitain lapsista, jotka näyttivät olevan ihan hätää kärsimässä juoksuradalla. Yksi piteli polvestaan kiinni ja toisella näytti olevan itku hyvin lähellä. Totesin poikaystävälleni, kuinka kamala ja ilkeä tuo testi onkaan. 

Ajauduimmekin todella pitkään väittelyyn Cooperin-testin tarpeellisuudesta ja siitä, onko se epäreilu vai ei? Olin itse sitä mieltä, että on hölmöä testata taitoa, jota ei millään tapaa opeteta liikuntatunneilla. Pärjääminen on suurilta osin kiinni siitä, mitä henkilö harrastaa koulun ulkopuolella tai miten häntä on kannustettu kotona liikkumaan. 

Toki tällainen on hyvä mittari silloin kun katsotaan lapsien kuntotasoa ja halutaan saada jonkinlainen yleiskuva siitä. Poikaystävä totesi, että tämä nyt vain sattuu olemaan yksi keino mitata kuntoa, ja ajaa siinä hyvin asiansa. Laitetaanhan lapsia paremmuusjärjestykseen muissakin aineissa. 

Toki, mutta muissa aineissa testataan niitä taitoja, mitä tunneilla on nimenomaan harjoiteltu. Liikuntatunneilla pelataan polttopalloa pari kuukautta ja sen jälkeen laitetaan juoksemaan 12 minuuttia täysiä. Liikuntanumero määräytyy suurilta osin sitten sen perusteella, kuinka hyvin olet pärjännyt näissä testeissä.

Jäin pohtimaan, kuinka monilla on varmasti traumoja koululiikuntatunneista. Olen itse aina ollut suht urheilullinen, mutta silti vihaan esimerkiksi uimista sen takia, että meillä oli kerran viikossa uintia koulussa ja siitä on jäänyt pysyvä kammo lajia kohtaan. Myös Cooperin testit, 1500 m juoksut sun muut ovat jättäneet jälkensä. 

Mites teillä, löytyykö traumoja koululiikunnasta?

Kommentit (22)
  1. Traumoja on, mutta onneks ei mitään niin pahoja, että ne estäisi harrastamasta tiettyjä lajeja. Esim uinti on ehdottomasti nykyisinkin yks lemppareista, mutta muistan edelleen jonkun yläasteen uintitestin, missä maikka ei uskonut, että olin koko ajan uinut luokan parhaan uimarin perässä ja kerännyt tasan saman verran kierroksia. Tää suoritus olis ollut kympin arvonen, mut mulle hän sit merkkas seiskan tai kasin… Lopulta se antoi sitten uusia testin seuraavalla kerralla, kun poissaolijat joutuivat testiin ja pääsin näyttämään 😀
    Eniten ärsytti juurikin se jatkuva testaaminen ja paremmuusjärkkään laittaminen. Lyhyissä matkoissa olin hitaimpia, cooperissa kärjessä, kuntotesteissä vatsalihakset oli siellä jossain taulukoiden alarajoissa… Tuolla Marjutt ylempänä sanoi, ettei arvosanoja muodosteta testien perusteella, mutta kyllä mulla ainakin on hyvin vahvat muistikuvat, että niistä se nimenomaan muodostui. Sitten jos oli kahden numeron välillä, niin ratkasi se oma asenne ja innokkuus… Loistavaa tietysti, jos homman nimi on nykyään toinen 🙂

  2. Itsellä ei koululiikunnasta jäänyt mitään ”hampaankoloon”. Yläasteen kolme vuotta sitten päättäneenä en kuitenkaan koskaan ole juossut coopperia. Meillä juostiin 7luokalla 3,3km, 8luokalla 4,4km ja 9luokalla 6.6km pururadalla vaihtelevassa maastossa. Minulle tuo ei ikinä ollut ongelma, sillä pidän juoksemisesta, mutta monelle ystävälleni se oli kuin kidutusta ja maastojuoksuja pyrittiin välttämään kaikin keinoin. Itse en ole ikinä oikein ymmärtänyt, mikä liikuntatunneissa on niin kamalaa. Olen tehnyt parhaani ja pitänyt hauskaa tunneilla, numero on ollut toisarvoisena, sillä eihän se lopulta juurikaan mihinkään vaikuta. Ainoana ikävänä asiana muistan opettajan valvomat suihkut tuntien jälkeen, vaikka jälkeenpäin ymmärtää, miksei meidän teini-ikäisten annettu lähteä hikisinä loppupäivän tunneille.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *