Kuin viimeistä festarikesää

Ra-kas-tan festivaaleja. Olen tässä 30 vuotta täytettyäni kokenut jonkinlaista kriisiä siitä, alanko olla liian vanha niihin. On nimittäin ollut aika kun rakastin yökerhoja. Sitä tunnetta kun marssittiin sisään korot kopisten jonnekin, paikka oli täynnä tuttuja ja koko illan keskustelut pystyi tiivistämään kolmeen sanaan: vessa? tiski? kiertää?

Jossain vaiheessa kuitenkin se tosiasia löi vasten kasvoja – yökerhoissa ei ollut enää hauskaa. Musiikki alkoi olla liian kovalla, tuttuja ei enää käynyt missään ja aloin unohtaa, mikä niissä oli silloin aikoinaan ollut niin hienoa. Ensin uskottelin pitkään, että ”enää ei ole hyviä baareja” tai että paikat olisivat jotenkin muuttuneet. Höpsis, paikat eivät ole muuttuneet, mutta minä olin. Ja se on ihan ok.

Festareilla edelleen muistan sen huolettoman nuoruuden minän. Sen, joka jaksaa tanssia 7 tuntia putkeen ja herätä iloisena vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Ja sitten tänä keväänä aloin pelkäämään sitä hetkeä, jolloin huomaan, ettei festareilla ole enää hauskaa. Ehkä tällaista hetkeä ei koskaan tule. Mutta jotenkin tämä on jäänyt alitajuntaan kummittelemaan. Tästä on nimittäin tulossa kaikkien aikojen festarikesä.

Eletään vasta kesäkuun alkua, ja takana on jo kolmet onnistuneet festarit. Torstaista lauantaihin viiletimme Sidewaysissa  ja eilen matkustimme 6 hengen porukalla Hyvinkään Rockfesteille. Tämän neljän päivän festarihumun jälkeen kyllä tuntuu, ettei se livemusiikin fiilistely taida lähteä tästä tyypistä koskaan. Koko aamun olen fiilistellyt Def Leppardin ja Kissin biisejä, ostanut Def Leppardin bändipaidan (sillä eilen merch-pisteen jonot olivat niin pitkät etten ehtinyt apajille) ja niistänyt hiekkaa nenästä.

Yksi syy, miksi pidän niin kovasti festareista, on se että ne on minun ja poikaystäväni juttu. Olemme aina fiilistelleet musiikkia yhdessä ja rakastan sitä, kun olemme yhdessä keikalla tai festareilla. Poikaystävälläni on ehkä maailman laajin musiikkimaku ja myös omani on avartunut näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana hurjasti. Hän osaa yleensä kertoa jotain hauskoja knoppitietoja artisteista ja hän tietää aina ensimmäisestä tahdista alkaen, kun minun lempibiisini tulee.

Meillä on 24 yhteistä festaria takana, ja tänä kesänä on tulossa vielä ainakin 2 lisää. Tähän kun laskisi vielä yksittäiset keikat mukaan, päästäisiin jo melko kunnioitettavaan lukemaan. Yhteisiltä festari- ja keikkareissuilta on niin monta hauskaa muistoa, että meinaa tulla ihan kylmät väreet pelkästä muistelusta.

Muistan Bullet for my valentinen keikan, jossa olisin halunnut mennä moshpittiin, Himin jäähallikeikan jossa juoksimme yhden biisin aikana ”välijalluille” ja juuri kun olin shotti kädessä, joku tuli kertomaan lukevansa blogiani, muistan ensimmäisen Ruisrockimme, jossa kastuimme litimäriksi rankkasateessa ja menimme Samppalinnaan uimaan, Rise againstin keikan jossa myöhästyimme lempibiisistäni, koska väitin ettei ne kuitenkaan aloita ajoissa, ensimmäisen Vision, jossa aloin vihdoin fiilistelemään housea ja  viimevuoden Sidewaysin joka päätyi aamuneljän Tarot-ennustuksiin meidän luona.

Ehkä meillä on luvassa vielä yhtä monta seikkailua ja tarinaa festareilta, ehkä ei. Nyt aion ainakin nauttia näistä tulevista keikoista sydämeni kyllyydestä. Onko teillä koskaan ahdistusta siitä, että jotkut asiat joita on joskus pitänyt merkityksellisenä, hävittäisivät jotenkin sen hohdokkuutensa? Vai onko tämä ihan typerä pelko?

Kommentit (12)
  1. Näin vähän yli 30-vuotiaana edelleen olen yhtä innoissani festareista, mutta olen tullut paljon mukavuudenhaluisemmaksi. Enää en todellakaan nuku teltassa, vaan hotellissa. On nimittäin ihan kiva mennä sitten taas töihin, kun ei ole kolmen päivän univelka painamassa silmiä 😀 Joillekin festareille saa myös VIP-lippuja, jolloin ei tarvitse huolehtia niin paljon jonottamisesta – arvostan!

    1. Samaistun isosti! 😀 Siinä missä ennen se tietynlainen reisuisuus oli osa viehätystä, nykyään on pakko päästä sänkyyn nukkumaan ja suihkuun illan päätteeksi. Mutta kaipa se on näitä kolmekymppisyyden plussapuolia, kun on varaa tehdä näin, eikä kaikki rahat ole menneet festarilippuun ja piilopulloihin 😀

  2. Oon törmännyt suhun Ruississa joskus viitisen vuotta sitten. En viittinyt tulla juttelemaan, mutta ihailin sun ja miehesi festarityylejä 🙂 Täytin juuri 35v ja mulla on takana ainakin kymmenen Ruissia ja parit Provinssit. Pari vuotta sitten vaihdoin Ruissin Jyväskylän Suomipopiin, koska aloin olemaan liian mukavuudenhaluinen siihen Ruissin jatkuvaan jonotteluun.. ensin jonotat sisään pahimmassa tapauksessa lähes tunnin ja sen jälkeen jonotat vessaan, tiskille yms. ja koitat päästä jotenkin etenemään siinä ihmistungoksessa. Suomipopeilla artistikattaus ei ole mitään Ruissiin verrattuna, mutta kyllä sielläkin pääsee festarifiiliksiin eikä edes tarvitse tuntea itseään ikälopuksi 😉 Yökerhoissa en mäkään juurikaan jaksa enää ravata, mutta sillon tällön täytyy vieläkin päästä tanssimaan ja uskon, että tanssijalkaani vipattaa vielä sitten mummoikäisenäkin 🙂 Olin pari vuotta sitten vapaaehtoisena Tavastialla mummodiscossa ja siellä kun näin kahden n.70v naisen ensin kilistelevän skumppalasillisilla ja myöhemmin tanssimassa vanhojen discohittien tahtiin mietin, että noin mäkin haluan tehdä sitten tuon ikäisenä, jos yhtä vanhaksi saan elää 🙂

    1. Eiikä! Ihana, kiitos 🙂 Ja siis joo samaistun hyvin tohon jonotteluun. Varsinkin sellaisilla festareilla millä on käynyt vuodesta toiseen (kuten nyt vaikka ruissi ja flow) huomaa sen miten kävijämäärän kasvaessa se oma viihtyvyys laskee. Varsinkin jos on yhtään isommalla porukalla liikenteessä, voi olla varma siitä että koko festarit on yhtä jonotusta sillä aina jollain on vessahätä, jano tai nälkä 😀 Ja voi ei miten symppikset mummodiscotyypit!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *