Lapsihaaveita ilman vauvakuumetta

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, enkä oikein ymmärtänyt mistä siinä on kyse. Toki näen, miten jotkut ystäväni käyttäytyvät pienen vauvan ollessa läsnä. Samalla tavalla, kuin minä koiranpentujen kanssa. Monet kertovat sen tuntuvan ihan kehossa ja kokevat suurta kaipuutta siihen ”pieneen nyyttiin”.

Vastasyntyneiden päätä halutaan haistella ja ilmeisesti se tuoksu oikein moninkertaistaa sitten näitä tuntemuksia. En ole koskaan pystynyt samaistumaan näihin juttuihin. Ja useasti olen kokenut tietynlaista ulkopuolisuutta tällaisissa tilanteissa. En yksinkertaisesti osaa olla niissä. Käyttäydyn vauvojen läsnäollessa samalla tavalla kuin kehen tahansa uuteen ihmiseen tutustuessa.

Jossain vaiheessa kuvittelin, että ”pitäisi” tulla se vauvakuume, ennen kun lapsia aletaan miettiä. Nykyään ajattelen hiukan toisin. En ole koskaan haaveillut siitä vauva-ajasta, vaan itseasiassa se on ollut syy, minkä takia olin vuosia vapaaehtoisesti lapseton. Meillä oli paljon muita unelmia, enkä ollut yksinkertaisesti nähnyt meitä sellaisessa elämäntilanteessa.

En ole kokenut myöskään, että meiltä puuttuisi mitään ollaksemme täydellinen perhe ja nautin edelleen hurjan paljon kahdenkeskisestä ajastamme. Minulla on ollut aina myös paljon pelkoja vanhemmuuteen liittyen, josta ajattelin kirjoittaa oman postauksensa. Nekin jarruttivat perhehaaveita silloin nuorempana.

Jossain vaiheessa pääsin tämän vauva-ajan yli ajatuksissani ja totesin, kuinka lyhyt aika se onkaan ihmisen elämässä. Lapsen saaminen on paljon pidempi sitoutuminen ja vaikka en osaa kuvitella vielä itseäni pikkuvauvan äitinä, osaan kuvitella meidän elämän lapsen kanssa.

Kun 30 alkoi lähestyä mittarissa pari vuotta sitten, alkoi myös biologia mietityttämään. Tiesin, että raskaaksi tuleminen ei olisi mikään itsestäänselvyys ja pohdin, ettei sitä vauvakuumetta välttämättä koskaan tule. Ja se on ihan fine. Yksi äidillisimmistä äideistä, kenet tiedän, sanoi ettei hänellä ole koskaan ollut vauvakuumetta. Ja nyt hän on kahden lapsen erittäin omistautunut ja rakastava äiti.

Uskon myös, että sen oman lapsen kohdalla se vauva-aika on suurella todennäköisyydellä silti hurjan maagista ja erityistä aikaa. Ja jos ei ole, sekin on ok. Tavallaan, koska ei ole vauvakuumetta, ei ole myöskään kamalasti odotuksia tuota ensimmäistä vuotta kohtaan. En tipahda pilvilinnoista, koska olen maan tasalla jo valmiiksi. Lähtökohtaisesti odotan sen olevan melko rankka vuosi, mutta olen valmistautunut siihen henkisesti jo pitkään.

Mutta miten sitten yhtäkkiä olin varma, että haluan perheen? Se olikin lopulta pitkä prosessi. Alkuun se lähti ajatuksesta, että mitä jos emme voisi saada lapsia? Kärsin PCOS- oireyhtymästä, joka aiheuttaa lapsettomuutta. Se tuntui jo ajatuksena ihan kamalan isolta jutulta.

Tajusin, että olin ollut liian fokusoitunut siihen vauva-aikaan, enkä osannut katsoa pidemmälle tulevaisuuteen. Monet asiat, jotka olivat parikymppisenä tuntuneet tärkeiltä, menettivät hiukan merkitystään kolmenkympin rajapyykin lähestyessä. Ja uudet asiat saivat merkityksiä.

Koska minun oli vaikea kuvitella meitä vauvan kanssa, aloin kuvitella meitä isomman lapsen kanssa. Sellaisen, joka kyseenalaistaa juttuja, opettaa meille kaikenlaista, vitsailee, keksii omia kiinnostuksen kohteita ja on muutenkin jo ihan oma persoonallisuutensa. Se oli ajatus, joka tuntui hurjan hyvältä. Mitä pidempään tätä ajatusleikkiä oli miettinyt, sitä pelottavammalta sen mahdollinen toteutumattomuus alkoi tuntua.

Se tuntui myös hurjalta, sillä melkein kaikki aiemmat unelmat olivat olleet sellaisia, jotka olin ajatellut että voin saavuttaa kaiken, mikäli vain teen pirusti töitä niiden asioiden eteen. Tämä oli kuitenkin meitä isompi asia. Eikä minulla ollut mitään kontrollia siihen.

Joten, vaikka vauvakuumetta ei koskaan tullut, olen järkyttävän onnellinen tällä hetkellä, että saamme nyt kokea tämän. En usko, että vauvakuume tekee kenestäkään parempaa äitiä. Eikä sen puuttumisen pitäisi jarruttaa lapsihaaveita, jos tietää haluavansa niitä ”sitten joskus”, kuten itse aina nuorempana ajattelin. Uskon, että paljon tärkeämpää on se, kuinka paljon on valmis raivaamaan elämästään tilaa uudelle perheenjäsenelle.

Ja ehkä sen takia, että meillä on takana jo 11 yhteistä vuotta ja tämä kypsyttelyprosessi on ollut hyvin pitkä, koen vihdoin olevani melko valmis tähän kaikkeen. Vaikka edelleen tämä tuntuu hurjimmalta jutulta, mitä elämä on eteemme koskaan heittänyt.

Löytyykö lukijoista äitejä, jotka eivät koskaan kokeneet vauvakuumetta? Miten teillä päätös syntyi? Tai samaistutko puolestaan ajatuksiini vauva-ajasta ja epäröit perhehaaveiden kanssa?

Kommentit (55)
  1. Moikka Elisa!

    Olen alkanut seuraamaan blogiasi vuonna 2012 (?) ja olit pitkään kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa ja intressit kohtasivat. Olit aivan suosikkibloggaajiani ja ilahduin aina kovasti uudesta postauksesta:) Sittemmin minä tulin raskaaksi n. 2 vuotta sitten ja kaikki blogit joiden päähenkilöt eivät jo olleet äitejä tai raskaana, alkoivat menettää kiinnostustani ja lopetin lukemisen. Sitten törmäsin tähän teidän vauvauutiseen ja olen aivan onnessani puolestanne!!:) Vauvakuumetta ei itselläni todellakaan ollut,mutta jonkinlainen taju siitä että kai tätä haluamme jossain vaiheessa elämää ja nyt mittari tosiaan lähenee kolmeakymmentä. Se sellainen vauvan ”kaipuu” iski sitten 8.kuulla raskaana, eli sopivasti kuukausi ennen laskettua aikaa:D Onnea odotukseen, jään innolla seuraamaan matkaa:)

  2. Onnea vielä <3 itse en ole vielä äiti enkä tässä vielä vähään aikaan ajatellut ollakaan. Tiedän että elämä on täyttä ja ihanaa vaikka lasta ei koskaan tulisikaan. Samalla kuitenkin nimenomaan ajatus lapsesta, ei vauvasta, on kutkuttava. Suoraansanottuna vauvat on mua aina vähän pelottanut enkä saa niistö mitään koiranpentukiksejä 😀 Ihan jees mutta kyllä musta 4+ lapset on kivoimpia. Tosiaan nytkin kun jo miettii, miten nopeasti vuosi menee lasten kasvua ajatellessa se vasta onkin lyhyt hetki. Näin mun puolisiskoa ekaa kertaa kolmeen vuoteen ja siinä ajassa pienestä tytöstä oli kasvanut teini. Vaikka ”vasta” me nähtiin 🙂

    1. Samaistun kaikkeen! Ja tuo, mitä monet muutkin on sanoneet, että ajatus omasta lapsesta on kutkuttava!! Sitä se juuri oli! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *