Mental Health Monday: Maadoittuminen

Olin viikonloppuna melko stressaantunut. Huomaan sen aina kehostani, kun en osaa muuten aina hidastaa tahtia. Kaikki alkoi oikeastaan jo perjantaina kun kummallinen huimaus pisti sohvalle koko illaksi. Sunnuntaina homma eskaloitui siihen pisteeseen, että rinnassa puristi ja tuntui että luhistun. Poikaystäväni sai minut raahattua mustikkamaalle, sillä tiesi sen rauhoittavan parhaiten. 

Ja tiedättekös, siinä silokalliolla seistessäni, halusin heti ottaa kengät pois. Lähiaikoina paljas maa on tuntunut jotenkin ihan maagiselta jalkojen alla. Siinä kokee jotenkin olevansa paremmin osa luontoa. Hengittelin syvään keuhkoihini meri-ilmaa, ja tunnustelin, miltä lämmin kallio tuntuu varpaiden alla. Annoin tuulen sekoittaa tukkaani ja mietin miten se hyväilee kasvojani. Yhtäkkiä oli pirun paljon parempi olla. Ja hiukan helpompi taas hengittää. 

Tuntuu että välillä on niin erkaantunut luonnosta, että pitää maadoittaa itsensä. Oli pakko hiukan googlailla, onko siihen jokin tieteellinen selitys, miksi paljain jaloin kävely tuntuu hoitavan myös mieltä. Kaikki tiedämme sen fyysisistä terveyshyödyistä, mutta olisiko sillä myös yhteytttä henkiseen hyvinvointiin? Löysin moniakin tutkimuksia aiheesta, joista varmaankin suosituimmaksi nousi Understanding Earthing (Grounding), jonka ovat tehneet Gaétan Chevalier, Ph.D., and James L. Oschman, Ph.D.. Täältä aiheesta lisää suomenkieliseltä sivulta. 

Ainakin kokemukseni mukaan, sellaisina päivinä, jotka olen viettänyt täysin ulkona, on ihan järkyttävän paljon parempi mieli. Kun on haudannut jalkansa hiekkaan ja kastellut varpaita merivedessä, maannut maassa ja halaillut puita. Uni tulee nopeammin ja tuntuu syvemmältä. Asiat eivät ahdista, vaan on luottavainen olo siihen että kaikki järjestyy. Tuntuu siis sillä, että tämä maadoittuminen todella toimii. 

Mitäs olette mieltä? Kuulostaako ihan höpöhöpöhommilta, vai voisiko tässä olla jotain itua? 

Itse meinaan ainakin jatkaa tätä paljain jaloin kävelemistä koko kesän.