Mental Health Monday: Mitä kuuluu, oikeasti?

"Mitä sulle kuuluu?" on kysymys jonka kuulee aika usein. Se sanotaan sillä tavalla totutun kaavan mukaan törmätessä johonkin tuttuun. Se jollain tapaa kuuluu siihen moin perään. Ehkä olen amerikkalaistunut, mutta tuntuu ettei siinä ole kuitenkaan tarkoituksena kertoa mitä oikeasti kuuluu. Vakiovastaukset "hyvää kuuluu, mitäs sulle?" "no mitäs tässä" "Ihan ok, eipä mitään kummempaa". 

Mutta kysymys "mitä sulle oikeasti kuuluu, oletko onnellinen?" on jo ihan eri tavalla latautunut. Pidin Instagram storyssa perjantaina kysymys & vastaus hetken, jossa yksi kaverini kysyi näin. Hän sanoi ettei koskaan kysy vain mitä kuuluu, sillä haluaa oikeasti tietää miten ihmisillä menee. Aloin pohtia, kuinka pitäisi aina itsekin esittää kysymys näin. Mitä kuuluu on kysymyksenä vähän torso. Mutta heti kun siihen liittää jonkun lisäkysymyksen, muuttuu sen merkitys. 

Usein kuvittelemme tietävämme mitä jollekin toiselle kuuluu, sillä seuraamme toistemme sosiaalista mediaa. Aivan liian usein tulee itsekin tehtyä olettamuksia jostain ihmisestä pelkän some-presenssin takia. Varsinkin jos kyseisellä henkilöllä on jotain sellaisia asioita, jotka omasta elämästä puuttuu. 

Jonkin aikaa sitten viestittelin yhden vanhan ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole nähneet pitkään aikaa. Hän kirjoitti näin "mulla on sellanen olo, että sulla on kaikki hyvin, ja se on tärkeintä." Jäin pohtimaan tätä pitkäksi aikaa. Ensinnäkin tulin hyvin surulliseksi, sillä hän ei missään vaiheessa kysynyt, onko tämä oletttamus totta. Tärkeintä oli, että se oli hänelle totta. Tiedän, ettei hän tarkoittanut tällä mitään pahaa, hän vain kuvitteli tietävänsä enemmän kuin tietää. Aloin myös miettiä, kuinka monesta ihmisestä minä teen samoja olettamuksia?

Elämme nimittäin vähän ristiriitaisessa jakamisen kulttuurissa. Tavallaan todella yksityisiäkin asioita jaetaan somessa. Intiimitkin hetket saattavat päätyä facebook-päivitykseen, podcastiin tai instagram-kuvaan. Linkedinistä näkee tuttujen urakehityksen ja insta storyistä puolestaan railakkaiden juhlien videomontaasin. Kun jakaa niin paljon, seuratessa näitä ihmisiä tulee illuusio siitä että tiedämme kaiken heidän elämästään. 

Törmään usein ystävieni seurassa siihen, että "Elisasta aina tietää että mitä sille kuuluu, kun kaiken voi lukea blogista." Mutta kun ei tietenkään voi. En ota tätä mitenkään loukkaavana, sillä ymmärrän sen todella hyvin. Ja ihan samalla tavalla tämä pätee myös muihinkin somen käyttäjiin, jotka omasta elämästään jakavat asioita. 

Uskon kuitenkin, että suurin osa jättää ne kipeimmät asiat sosiaalisen median ulkopuolelle. Kaisa kirjoitti koskettavan postauksen keskenmenosta jonkin aikaa sitten. Se oli hyvä osoitus siitä, kuinka vaikeita asioita voi olla meneillään, vaikka sometili näyttäisikin ulkopuolisen silmiin täydelliseltä. Asioilla on usein kaksi puolta, eivätkä ne sulje toisiaan pois. 

Jos itsellä on esimerkiksi pieniä lapsia kotona, tiukka rahatilanne ja tuo asia määrittää jokapäiväistä arkea hiukan synkemmäksi, voi kuvitella että reissukuvia ja mielenkiintoisia duuniprojekteja täynnä olevan tyypin elämä on täydellistä. Kuitenkin tämän tyypin elämää saattaa varjostaa vaikka lapsettomuus tai lukuisat keskenmenot. Samalla tavalla hän saattaa kadehtia lapsiperhearjesta nauttivan elämää ymmärtämättä että samalla hänelläkin voi olla omat haasteensa.

Joten jatkossa, pyrin olla kysymättä pelkästään mitä kuuluu. Sen sijaan kysyn jotain, millä on vähän enemmän painoarvoa. 

Oletteko te törmänneet tällaisiin olettamuksiin? Tai oletteko tehneet tällaisia muista ihmisistä?

Lisää aiheesta:

Kun et tiedä, älä oleta
Olen yhtä kuin sometilini

Kommentit

Lispe (Ei varmistettu)

Ihana postaus, niin tärkeä aihe! Oon miettiny tätä "Mitä kuuluu?" -asiaa lähiaikoina tosi paljon. Usein, kun ystävät tai tuttavat kysyy mitä kuuluu, vastaan heille rehellisesti mitä kuuluu. En nyt välttämättä ala koko elämää purkamaan, mutta sanon sen hetkisen fiiliksen mukaan että hyvää, ei niin hyvää, vaihtelevaa tms. Oon kuitenki huomannu, että kaverit on yllättyneet, jos vastaan esim. "ei kovin kehuttavasti mene" tms. Tuntuu, etten saisi sanoa niin tai jotenkin tulee semmonen fiilis että tuohon vastaukseeni loppuu toisen ihmisen mielenkiinto. Mun mielestä se on tosi outoa, koska itse rakastan, jos ihmiset on aitoja.

Olen luonteeltani melko fiilistelijä, ja olen tosi usein tosi hyvällä fiiliksellä. Siksi tuntuukin oudolta, jos huonon vaiheen ollessa päällä rehellinen vastaukseni ei kelpaakaan. Ehkä se on sitä, ettei sen mitä kuuluu -fraasin tarkotuksena ollutkaan tarkoittaa oikeesti sitä, mitä ne sanat tarkoittavat. Silti se tuntuu vieraalta itsestä :)

Elisa Lepistö

Mä huomaan, että mulla vastaus vaihtelee paljon sen mukaan, kuka kysyy. Jos koen että kysyjä on vain joku tuttu tai ajattelen hänen kysyneen sitä pelkästä kohteliaisuudesta, vastaan lähes aina että hyvää. Mutta ymmärrän hyvin ton sun fiiliksen. Jos vastaa rehellisesti, osa ihmisistä on aidosti kiinnostuneita ja osa taas menee jotenkin vähän hämilleen ja näyttää siltä kuin he haluaisivat peruuttaa kysymyksensä :D Musta tuntuu myös että tää on kohtalaisen uusi ilmiö. Ennen ihmiset vastasivat reippaammin, kun ei mennyt niin loistokkaasti.

yoman (Ei varmistettu)

Äidillä oli tapana kysyä meiltä aina "Mitä sun sielulle kuuluu?". Musta näin vanhemmiten se on kaunista ja kun äitikään ei voi enää hyvin niin on mun vuoro kysyä äidiltä "mitä äiti sun sielulle kuuluu?".

Elisa Lepistö

IHANA! mä otan käyttöön! Suloinen sun äiti <3 

Kommentoi