Kun et tiedä, älä oleta

Katselin tämän vuoden Vain elämää -jaksoja ja huomasin, kuinka jakso jaksolta oma mielikuvani Jenni Vartiaisesta muuttui. Olin edellisen kauden perusteella leimannut hänet tylsäksi, ehkä hieman jopa ylimieliseksi ja vaikeasti lähestyttäväksi tyypiksi. Tämä johtui lähinnä siitä, että muihin verrattuna Jenni ei tuntunut avaavan omasta elämästään oikeastaan mitään ohjelman aikana. Vähääkään henkilökohtaisemmat kysymykset hän sivuutti jollain tapaa ja oli muutenkin hiukan etäinen. 

Tämän vuoden kohdalla hän kertoi avoimesti, minkä takia viime kaudella käyttäytyi näin. Elämässä oli yksinkertaisesti niin kipeä jakso silloin meneillään, että hän pelkäsi murenevansa jos kertoisi yhtään mitään. Moni meistä varmasti tietää tuon olon. On pitänyt pakkaa kasassa jo niin kauan ja esittänyt vahvaa, että mikä tahansa saattaa hajottaa padot. Muistan itse todella elävästi erään hetken nuoruudestani, jolloin soitin siskolleni, ja riitti että hän kysyi "miten voit?" ja se riitti siihen että murennuin täysin. Hän lähti samantien yötä vasten pyöräilemään keskuspuiston läpi luokseni ja mietin silloin, kuinka ikävä on vaivata, vaikka apu oli silloin enemmän kuin tarpeen. 

Olen kuullut samanlaisia tarinoita paljon myös lähipiiristä. Klassinen hetki on työterveyslääkärin vastaanotolla, jossa kysytään "miten oikeasti jaksat?". Usein näissä tilanteissa oma reaktio saattaa tulla jopa hiukan yllätyksenä. Tajuaa vasta silloin, kuinka pitkään on esittänyt reipasta ja kuinka pitkään on saattanut polttaa kynttilää kummastakin päästä.

Uskon että siinä on kyseessä paljon se, että joku näkee sinut kaiken reippauden läpi ja antaa sinullekin tilaa olla välillä heikko. Kun on pienestä asti ollut muita tomerampi, tulee helposti sellainen olo että samaa roolia täytyy vetää läpi elämän. Tänä kesänä koin ahaa-elämyksen kun eräs tyyppi sanoi minulle että "Mitäs jos nyt vaan kerrankin vastaisit rehellisesti kun sulta kysytään että onko tää ok? Kertoisit kuinka hitosti se sattuu.". Se tuntui hullulta, koska mietin että onko minulla edes oikeutta siihen? Kyllähän minä nyt kestän kaiken. 

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän käsitykseni vahvuudesta on muuttunut. Ennen vahvan naisen merkit olivat täysin selviä minulle. Halusin olla sellainen, jonka ei tarvitse pyytää apua, joka selviää yksin, ei kaada taakkaansa muiden harteille, eikä vaivaa omilla ongelmillaan muutenkaan. Pitkään tämä tietysti onnistuukin, mutta jossain vaiheessa korttitalo saattaa hajota pahastikin. Nykyään pidän ehdottamasti vahvuuden tärkeimpinä merkkeinä oman rajallisuutensa ymmärtämisen. Sen, ettei kaikkeen tarvitse pystyä yksin ja ettei apua pyytävä missään nimessä ole heikko. Asiat saa surettaa, ja surulle täytyy antaa myös aikaa. 

Avun pyytäminen ei vieläkään ole minulle helppoa, vaikka kyseessä olisi joku ihan hölmökin asia. Teen mielummin itse, kun vaivaan muita. Tämä on todella typerä asenne, sillä sen takia olen esimerkiksi kiinnittänyt olohuoneen verhotangon nauloilla, kun minulla ei ollut porakonetta. Alashan se tuli muutaman päivän kuluttua ja jouduin sen koneen käydä joka tapauksessa lainaamassa. 

Tärkeää on myös sen ymmärtäminen, että se reippaus tai vahvuus ei välttämättä ole niitä ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Kun niistä yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni, voi tulla myös väärinymmärretyksi, aivan kuten itsellenikin kävi Jenni Vartiaisen kohdalla. On ihan ok paljastaa oma haavoittuvuutensa ja tämä jos jokin vaatii rohkeutta. Ja muistutuksena vielä itsellenikin, ettei ikinä kannata olettaa kenestäkään yhtään mitään, sillä koskaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi elämässään. 

Onko muita reippaan tytön syndroomasta kärsiviä?

 

Jeans - Lee, Shoes - Nelly (here*), T - shirt - Flea Market, Jacket - Borrowed from Sara (here*) *adlinks

Pictures: Sara Vanninen

Kommentit

Toimitus
Toimitus

Ihana Elisa <3 Tämä on niin tärkeä kirjoitus.

Aloitimme tällä viikolla #MuhkuraManifesti-kampanjan, ja sinut on haastettu mukaan! Lue lisää: http://www.lily.fi/blogit/toimitus/hyvasti-selluliittihapealle-osallistu-muhkuramanifesti-kampanjaan

Pus,
toimitus

Elisa Lepistö

Kiitos ihanat <3 Ja hei, ihan mahtava kampanja! LOVE IT! 

fiiaemilia (Ei varmistettu) http://rantapallo.fi/fiiaemilia

Just mitä halusin tänään lukea. Voin samaistua kaikkeen mistä tässä kirjoitat, oon jotenkin aina tottunut olemaan se positiivinen ja patoan helposti tunteita sisään. Etten vaivaisi muita tai aiheuttaisi muille pahaa mieltä mun omilla ongelmillani. Mutta sitten taas itse haluaa olla aina tukena ystäville missä tilanteessa vaan ja haluan ystävien pystyvän soittamaan mulle pahimpinakin hetkinä.

Elisa Lepistö

Ihana kuulla, että kolahti <3 Ja joo, toi on ihan kummallinen ajatus. Kun eihän sitä itsekään koe että joku nyt minua kuormittaa näillä ongelmillaan. Vaan ihan mielellään aina auttaa. Niin sinänsä jännää, ettei ajattele itsensä olevan saman arvoinen. 

JokiJohanna (Ei varmistettu) https://secondhandlifejohanna.blogspot.fi/

Tää on niin tärkeetä! Ite nuorempana patosin olojani ja en kertonut kellekään pahasta olosta, joka johti sitten romahtamiseen kun se kuormitti niin paljon. Nykyään kerron läheisilleni itse, että miltä tuntuu tai he kysyvät ihan oma-aloitteisesti ja kerron suht rehellisesti tilanteen.

Tämä on sellainen juttu josta pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin, tosi jees, että kirjoitit aiheesta!

https://secondhandlifejohanna.blogspot.fi/

Elisa Lepistö

Tuo on totta, että aiheesta olisi hyvä puhua enemmän. Tuntuu että tällä hetkellä eletään sellaisessa kuplassa, jossa omia heikkouksia helposti vähän piilottelee ja omaa jaksamista ei sovi kyseenalaistaa. Samalla näytetään esimerkkiä ympärillemme, että täytyy vaan jaksaa, jolloin paineet siirtyy myös ympärillä oleviin. 

Titti (Ei varmistettu)

Hieno kirjoitus! Allekirjoitan joka sanan sekä tunnistan itseni tekstistä.

Elisa Lepistö

Kiitos kun luit <3

Yksi reipas tyttö täällä hei! Olen pienestä pitäen ottanut jo perheessäkin sen reippaan, ongelmattoman ja joustavan roolin, jota olen jatkanut sujuvasti tähän päivään saakka. Vain parisuhteessani uskallan olla se, joka murtuu, mutta muulle maailmalle vedän positiivista roolia. On todella vaikeaa uskaltaa olla avoin ja kertoa vaikkapa omista ongelmistaan ulkopuolisille ihmisille. Ehkä riittävästi harjoittelemalla opin vielä siihenkin! :)

Elisa Lepistö

Mun mielestä on riittävää, että on edes se yksi ihminen, jonka edessä voi olla tilapäisesti "heikko". <3 Sekin on jo paljon!Ja ihanaa, että jos kerran perheessäsi olet aiemmin ottanut tuon roolin, niin ainakaan sama kaava ei toistu tässä "aikuisuuden perheessäsi", vaan nyt saat murtua kotona silloin kun siltä tuntuu. 

Lispe (Ei varmistettu)

Nää sun postaukset on niin täyttä lovee!! &lt;3

Elisa Lepistö

<3<3<3<3 lovee sinnekin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Toisaalta tosi moni valittaa siitä, että suomalaiset on negatiivisia ja valittaa joka asiasta.. että ei siihen "mitä kuuluu" - kysymykseen ole tarkoitus vastata mitä oikeasti kuuluu, vaan se on small talkkia jota me negatiiviset suomalaiset ei osata.. vakiovalitus monilla lukemillani bloggaajilla on "miksi suomalaiset on niin nyrpeitä, miksei ne hymyile kadulla niin kuin jenkit ja ruotsalaiset ja hattivatit!". Suo siellä, vetelä täällä, aina olet vääränlainen jos olet suomalainen, ainakin toisten suomalaisten mielestä : D

Elisa Lepistö

haha, nojoo ehkä tuossakin on joki tietynlainen balanssi vain löydettävä :D Mun mielestä siinä on kuitenkin ero, onko luonteeltaan todella pessimistinen ja valitukseen ajautuva, vai onko rehellinen omille kurjille tuntemuksille. 

Juureton

Hyvä kirjoitus! Mun mielestä meissä suomalaisissa naisissa on paljon tätä "reippaan ja kiltin tytön"-syndroomaa. Paljon mietitään/pelätään mitä muut ajattelevat, jos näytänkin itseni ihan just sellaisena, kuin olen. Ennemmin sinnitellään ja jaksetaan, niin kauan kunnes kamelin selkä katkeaa jossain vaiheessa.

http://www.lily.fi/blogit/juureton

Elisa Lepistö

Joo siinä on varmaan paljon sellaista kulttuurista perimää. Täällä arvostetaan juuri sisua ja tarmoa ja hurrataan sellaiselle, joka ei heikkouksiaan näytä. Kiitos, kiva kun luit! :)

Riinakkkk (Ei varmistettu)

Wau, ihan kuin joku olisi kirjoittanut musta! :D isosiskona ja kiireisten (joskin ihanien) vanhempien kanssa eläessä olen huomaamattani omaksunut itsellen reippaan tytön roolin. Tämän myötä pikkusiskoltani ei koskaan olla osattu pyytää mitään, ja nyt hänestä on sukeutunut saamaton ja välinpitämätön teini. Syksyllä kirjoitin kaksi ainetta yo-kirjoituksissa, enkä silloinkaan osannut olla hoitamatta asioita kotona, sillä en vain uskonut muiden hoitavan niitä. Nyt huomaan olevani syksynjäljiltä aivan poikki vietettyäni runsasta sosiaalista elämää, kirjoitettuani niin hyvin kuin voin ja huolehtiessani kotiasioista. Varmasti joku olisi voinut ottaa jotain harteilleen jos olisin yksin kiroilemisen sijaan avannut suuni. :D

Elisa Lepistö

Nyt vaan rehdisti apua pyytämään. Se on hyvä tiedostaa, jos on ottanut turhan suuren taakan omille harteilleen ja aivan kuten sanoit, sillä voi tehdä karhunpalveluksen myös läheisilleen. <3

Sannanen (Ei varmistettu)

Kylläpä kolahti! Tämä syksy on mennyt oman jaksamisen äärirajoilla. Nyt viime päivinä olen itsekin vasta kunnolla tajunnut, miten uupunut olen. Samalla voin olla (vielä) energinen itseni monissa tilanteissa. On kuitenkin hurjaa, miten voimaton ja väsynyt sitä onkaan, kun antaa sille luvan. Olen yrittänyt jo pitempään olla rehellinen itselleni ja läheisilleni, mutta nähtävästi siinä on vielä harjoiteltavaa. Nähtävästi omia rajojaan on vaikea nähdä...

Elisa Lepistö

Sepä siinä varmaan onkin ongelmallista, kun pystyy skarppaamaan niin pitkään ja on välillä vaikea tunnistaa ne omat jaksamisen rajat. Kai se itsensä kuuntelu on kaikkein tärkeintä, ja vaikeampaa kuin voisi kuvitella. :) Toivottavasti kiireet helpottaa ja saat otettua pienen lepohetken kaiken keskelle!

Emmukka (Ei varmistettu)

Täällä myös! Suosittelen lukemaan Kiltteydestä kipeät -kirjan, luin sen pari vk sitten ja kolahti! Avasi mun silmät, tämähän on minä! Isoja kipeitä asioita nousee pintaan, miten oma lapsuus on mennyt. Mm. Koulukiusaamisesta (melkein 20v sitten tapahtunut) en ole puhunut koskaan aiemmin perheelleni ennen kuin vähä aikaa sitten. Piti pärjätä yksin eikä huolestuttaa ketään. Hurjalta kuulostaa, mutta pienelle tytölle silloin se oli ainut vaihtoehto. Varmasti tulen työstämään näitä asioita pitkään, onneks siihen on mahdollisuus työnantajan kautta.

Elisa Lepistö

Pitää ehdottomasti lukea, kiitos vinkistä! <3

MarikaJohannaP
Hey girl

Kyllä on, ja nimenomaan tuo ei halua vaivata muita kuulostaa niin tutulta. Ajattelen usein että mun täytyy tämä itse selvittää.

Elisa Lepistö

Joo mikäköhän tuonkin on iskostanut aikoinaan sinne omaan pääkoppaan. Ihan hölmö ajatus :D

Kisulainen (Ei varmistettu)

Oot siellä ytimessä!

Taannoin Hesarissa kirjoitettiin "kiltin tytön syndroomasta": kiltti tyttö pärjää yksinään, ei tarvitse apua, ei kerro huolistaan muille, vaan on lähes aina hyväntuulinen vaikka miten sattuisi. Oma "syndrooma" johtunee synnynnäisestä temperamentistanikin, mutta sanoisin kasvatuksella olleen todella suuri rooli. Isäni on pienestä asti hokenut, kuinka "pittää pärjätä ite", ja "yrität aina ensin ite. Jos et millään onnistu, sitte voin auttaa" :D Asustelen nyt ulkomailla ja oon paljon miettinyt, että onko tämä kasvatustyyli taas jotain kulttuureihin liittyvää... :D

Kivaa syksyä!! :)

Elisa Lepistö

Niin, en tiedä! Itselläni tuo ei kyllä ole tainnut kasvatuksesta tulla, vaan muistan ihan pienenä kuinka perhe on ennemminkin ihmetellyt mun itsenäisyyttä ja tietynlaista yksin pärjäämistä jo lapsena. Mutta ehkä meissä suomalaisissa silti on joku sellainen kulttuurillinen ihanne jostain reippaasta ja kiltistä tyypistä, joka hiljaa mutisematta hoitaa kaikki velvollisuutensa vastuullisesti. 

Kivaa syksyä myös sinne! <3

EH (Ei varmistettu)

Olipas samaistuttava ja hyvä kirjoitus, kiitos siitä!
Tunnistan itsessäni kiltin ja reippaan tytön ja olen äärettömän huono puhumaan tuntemuksistani. Tämä on kostautunut monet kerrat surulliseen ja yksinäiseen oloon. Haluaisin puhua kaikista tuntemuksistani niin kovasti, mutta kynnys on aivan liian korkea. Tuloksena on, että minusta on tullut kovin hiljainen ja vetäydyn omiin oloihini.
Lisäksi itse en ole hyvä auttamaan muita, koska huomaan oman kipuiluni johtavan siihen etten halua kuunnella tai lukea muiden murheista. Minua ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta muiden huolet kun omat tuntemukset on jo niin ikävät. Huomaan ryhmäkeskusteluissa ja whatsapp keskusteluissa olevani täysin hiljaa kun muut availevat elämänsä solmuja. Tunnen itseni aivan paskaksi ystäväksi. Minua surettaa, että edes kaikista parhaimmille ystävilleni en voi avautua, koska häpeilen tuntemuksiani. Ulkopuolista apua en edes harkitse koska "ongelmani eivät ole riittävän isoja".
Koskakohan tämä kolmekymppinen kasvaisi aikuiseksi...

Elisa Lepistö

Kiitos, kiva kuulla! Ja mun mielestä on ihan tosi hyvää itsetuntemusta ymmärtää myös, milloin ei ole resursseja auttaa muita. Se on sellaista hyvää itsekkyyttä. Ennen kuin omat jutut on kunnossa, on vaikea olla tukena muille. Se on vähän sellaista "blind leading the blind" -meininkiä, josta ei ole avunsaajallekaan paljoa hyötyä. Älä siis turhaan pode siitä huonoa omaatuntoa, vaan keskity ensin siihen, että saat omat kipuilusi hoidettua. Jos ystäville tai perheelle on vaikeaa puhua, voisitko kuitenkin kuvitella juttelevasi ammattilaiselle? Mikään ongelma ei ole liian pieni, ja olen itse harkinnut käyväni ihan vaikka suurempia ongelmia ei olekaan. Koen sen vähän samanlaiseksi kuin vaikka salilla käymisen. Siellä voi käydä ylläpitääkseen kuntoa, vaikka ei rapakunnossa olisikaan. Samalla tavalla henkisen puolen jutut ovat sitä toisen puolen "kunnossa pysymistä". 

Kommentoi