Mental Health Monday: #onkopakkojaksaa

Tänä keväänä uuvuin työssäni. Se pakotti minut ensin lääkäriin ja lopulta pakkolomalle. Monet teistä varmasti huomasivat, kuinka kesän aikana päivitystahtini tippui lähes olemattomiin, eikä instagramikaan päivittynyt juuri lainkaan. Nyt tuntuu, että vihdoin olen saanut energiani takaisin ja minulla on taas jotain annettavaa.

Tuntuu, että viimeisen parin vuoden aikana näitä surullisia tarinoita on saanut kuulla ympäriltä vaikka kuinka. Pahimmissa tapauksissa uupumus on ihan konkreettisesti vienyt jalat alta ja lamaannuttanut ihan täysin. Lilyssä on nyt syksyllä #onkopakkojaksaa kampanja, joka haluaa tehdä näkyväksi, kuinka yleistä työuupumus on ja auttaa sen kanssa kamppailevia.

En ollut koskaan ajatellut, että minä uupuisin. Ja siinähän se ongelman ydin usein onkin. Ei kai kukaan meistä arvaisi sen osuvan omalle kohdalle. Ajattelin jotenkin hullunkurisesti, että työ josta nauttii niin kovin ja johon suhtautuu intohimolla, ei voi uuvuttaa. Mitä enemmän olen aiheesta puhunut eri ihmisten kanssa, sitä useammin tuntuu että juurikin intohimoammateissaan olevat uupuvat helposti. 

Näin jälkikäteen olen syytellyt itseäni. Yrittäjänä kun on helppo huomata se syypää omaan uupumiseen. Ei se nimittäin ole se työ, joka minut uuvutti. Se olen minä. Minä olen ottanut liikaa töitä, olen suostunut tekemään ylimääräisiä hommia vaikka niistä ei olisi tullut kunnon palkkiota, jakanut enemmän kuin olisin jaksanut tai halunnut ja sanonut kyllä kaikelle kiinnostavalle, miettimättä onko minulla voimia niihin. 

Palkkatyössä tätä on varmasti vaikeampi hahmottaa. Olen paasannut tunnollisille ystävilleni, jotka hukkuvat töihin ja ovat aina viimeisinä toimistolla, että heidän pitää itse oppia vetämään ne rajat työn kanssa. Tuntuu että kaikilla on tällä hetkellä niin paljon hommia, etteivät ne loppuisi vaikka siellä toimistolla istuisi yötä päivää. Silloin on yksinkertaisesti pakko ottaa oma jaksaminen etusijalle. 

Tämä kesä pakotti minut myös miettimään omaa jaksamistani jatkossa. En enää koskaan halua joutua samanlaiseen tilanteeseen, joten jouduin tarkastelemaan omaa tapaani työskennellä. Onko minun tarpeen vastata 12 aikaan yöllä sähköpostiin juuri ennen nukkuunmenoa? Tekisikö hyvää jos viikonloput pyhittäisi omalle hyvinvoinnille? Voisiko joskus kieltäytyä ihan vain sen takia, että tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa? 

Ole aina ollut tunnollinen niin koulussa kuin töissänikin. Ja minulla on ollut kummallisia harhoja, jotka ovat pakottaneet jaksamaan silloin kun ei olisi pitänyt. Tuntuu että tällainen on hyvinkin yleistä, varsinkin naisten keskuudessa. Kun lukioaikoina tein promootiotyötä, minut oli valittu kiertämään Suomea erään juomabrändin kanssa. Tapasin aina kunkin kaupungin edustajat paikan päällä ja tein reissut yksin.

Tämä oli mielestäni hurjan hienoa, ja sitä varten minulle oli pidetty tietysti parin päivän koulutus. Kiertue starttasi Helsingistä, jossa oli tarkoitus mennä ensin vain yökerhoon myymään tätä kyseistä juomaa. Kyseessä ei siis ollut mikään erityisen haastava työtehtävä. Samana iltana minulle nousi 41 asteen kuume, joka sai minut tietysti täysin sängyn pohjalle. 

Muistan, kuinka istuin sängyn reunalla ja laskin tunteja keikan alkuun. Mietin että enää ei voisi soittaa ja perua, koska he eivät mitenkään saisi tuuraajaa näin nopealla aikataululla. Kyyneleet valuivat silmistäni kun yritin meikata niitä. Halusin niin kovasti olla sen luottamuksen arvoinen, joka minulle oli suotu. Lopulta äitini pakotti minun perumaan ensimmäisen keikan, ja he saivat kuin saivatkin tuuraajan tekemään sen. Jälkikäteen olen monesti miettinyt, miten hullunkurinen ajatus tässä oli takana. 

Tämä tapaus toisaalta opetti sen, että vaikka tänä päivänä joku asia tuntuisi maailman tärkeimmältä ja itse täysin korvaamattomalta, ei asia luultavasti olekaan niin. Usein muut ihmiset ovat paljon armollisempia minua kohtaan kuin minä itse, silloin kun puhutaan työasioista. Uupumisessa on sekin, että niin kauan kun suoriudut kaikista hommista tunnollisesti ja teet ne extratunnit venyttäen aina omaa jaksamistasi, muut tottuvat siihen ja luulevat että sinulla bensaa riittää aina vaan enemmän kuin muilla. Kukaan muu ei nimittäin voi tietää, missä ne sinun jaksamisen rajat menevät. 

Toinen ajatusvirhe onkin ollut juuri se, että olen katsonut muita ja verrannut omaa vauhtia heidän tahtiinsa. Olen kuvitellut että minun pitäisi myös pystyä samanlaiseen. Tällainen vertailu on kuitenkin turhaa. Se, mikä on sinulle kuormittavaa, voi jollekin toiselle antaa energiaa. Ja toisaalta sellaiset jutut, mitkä minulta luonnistuu nopeasti ja helposti, voi viedä joltain muulta paljon kauemmin. 

Löytyykö sieltä uupumuksen kanssa kamppailevia? Omia tarinoita saa jakaa kommenttiboksin puolella. Miten tajusitte olevanne uupuneita ja miten olette selviytyneet siitä? Onko teillä jotain konkreettisia vinkkejä heille, ketkä tällä hetkellä kamppailee oman jaksamisensa kanssa? 

Kommentit

Annalotta (Ei varmistettu)

Oma kokemukseni on sama: tätä tapahtuu nyt niin paljon ympärillä, että ihan huolestuttaa. Siksi onkin hyvä että asiasta puhutaan. Itse kävin saman läpi vuosi sitten ja sen jälkeen olenkin osannut kiinnittää paremmin huomiota siihen, miten paljon energiaa mihinkin uhraan sekä kuuntelemaan oman kehon merkkejä siitä, missä rajat jaksamiselle menevät. Tein yhtä aikaa opiskelujen ohella kahta työtä, joista toinen oli todella stressaava ja paljon energiaa vaativa oman alan intohimoduuni. Olin tottunut pyörittämään elämääni yhdistämällä koulun ja työn mutta juuri tämän itselle supertärkeän ja mielekkään työn astuttua kuvioihin vedin itseni ihan piippuun. En ymmärtänyt rasittavani itseäni liikaa ennen kuin kroppa alkoi näyttämään fyyfisillä merkeillä että nyt mennään liian kovaa. Vasta lääkärissä käynnin jälkeen ymmärsin kaiken johtuvan stressistä ja vasta silloin tajusin että jotain pitää muuttaa. Edelleen olen taipuvainen täyttämään kalenterini täyteen ja uhraamaan yöunista muulle tekemiselle mutta olen silti armollisempi itselleni kuin ennen. Välillä pitää vain myöntää itselleen, että kaikkea ei tarvitse jaksaa ja on ok väsyä ja levätä välillä. Kokoajan ei tarvitse suorittaa.

Elisa Lepistö

Joo ihanaa kun tästä puhutaan! Kuulostaa todella tutulta tarinalta tuo, että vasta jälkikäteen tajuaa kuinka kierrokset ovat olleet ihan liian kovilla ihan liian pitkään. Muista olla armollinen itsellesi ja tosiaan raivaamaan niitä rentoutumis- ja rauhoittumishetkiä, vaikka duuni tuntuisikin maailman mielenkiintoisimmalta. <3 

Tasaraita

Juu täällä yksi! Tosin en vielä tiedä onko uupumus fyysistä vai henkistä vai molempia. Kyseessä voi olla myös ylikunto tai anemia tai jotain. Tuloksia odotellessa. Rakastan työtäni ja se on just sitä mitä olen aina halunnut tehdä. Olen siis unelma-ammatissani, josta olen lapsesta asti haaveillut. Silti on tainnut käydä niin, että kaksi viimeistä vuotta koulua, töitä, kahdella paikkakunnalla asumista ja edes taas ajamista, opinnäytettä, loukkaantumisia, sairastumisia, perhearjen pyörittämistä, lemmikin kuolema, omia terveydellisiä huolia on tehnyt tehtävänsä. Tahti on ollut toisinaan kova, toisinaan vähän rauhallisempi, mutta sitä ei ole voinut määritellä itse, vaan sen on määritelly opinnot, jotka etenee tiettyyn tahtiin. Monesti on väsyttänyt. Silti olen rakastanut jokaista päivää enkä vaihtais päivääkään pois. Vielä muutama viikko sitten kaikki oli hyvin ja sitä jaksoi painaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä olotila alkoi huonontua.

Olen varmastikin todella huono antamaan vinkkejä, koska en tiedä vielä tarkalleen mikä itsellänikään on tai miten tähän on tultu.

Mutta mikä siinä on että itseltään vaatii aina enemmän kuin muilta. En ole ikinä miettinyt muiden ottaessa sairaslomaa, että ovatkohan nyt oikeasti kipeitä. Mutta kun itse pitäisi jäädä pois ja varsinkin silloin jos ei ole "oikeasti" kipeä, eli mitään ei ole vielä diagnosoitu, ei vaan jaksa ja pysty, on todella vaikea jäädä töistä pois.

Elisa Lepistö

Toi onkin hyvä esimerkki, että ei koskaan miettisi kenestäkään muusta noin ja silti omalla kohdalla venyttää sitä jaksamista ihan turhan pitkälle. Hyvä muistutus itse kullekin! Kurja kuulla että olet kohdannut noin paljon vastoinkäymisiä. <3 Tuollainen henkinen stressi voi todella nopeasti ajaa uupumukseen. Toivottavasti pian helpottaa! 

RSK (Ei varmistettu)

Olen koko elämäni ollut suorittajatyyppiä, joka ei koskaan sano ei vaan kaikki hoituu aina. Koin aiemmin olevani erittäin aikaansaava ja tyyppi, joka ei väsy koskaan. Aina halusin lisää vastuuta ja halu näyttää on ollut kova. Uupuminen tuli minulle täysin puuntakaa, kaksi vuotta taistelin ja yritin sinnitellä. Sain unelmieni työpaikan, jossa koin että sain työskennellä niiden tehtävien parissa joista olen aina unelmoinut ihanassa työympäristössä ihanien ihmisten kanssa. Yrityksen taival päättyi - kuten start up maailmassa usein käy - kun sen toiminta päätettiin ajaa alas. En sitä tajunnut silloin, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt että elämältäni lähti tuolloin pohja pois kun unelmien työpaikkan katosi. Tämän jälkeen olen kokenut olevani ns hukassa koko elämän kanssa. Mihin kuulun, mitä haluan tehdä, missä. Pääsin heti töihin saman yrittäjän toiseen firmaan mutta jokin puuttui, en tuntenut että tämä oli minun paikkani. Mutta lojaliteetti ei antanut periksi sille, että olisin vaihtanut työpaikkaa. Yritin pakottaa itseni sopeutumaan uuteen tehtävään. Jotain osviittaa siitä ettei kaikki ole hyvin olisi voinut saada siitä että 38 asteen kuumeessakin väänsin seuraavan päivän asiakaspalaverin materiaalia silmät ristissä. Ja ei, tätä ei vaatinut minulta kukaan muu kuin minä itse, en osannut pyytää edes tässä kohtaa apua koska en halunnut sysätä omia vastuita muiden niskaan. Lomalta palatessani tunsin itseni vielä väsyneemmäksi kuin ennen lomalle lähtöä. Ajattelin että kyllä se siitä kunhan pääsee taas arkeen kiinni, suorittamaan. Spiraali oli valmis. Tässä vaiheessa ajattelin mitä jos vaihtaisin työpaikkaa kyllähän se ratkaisee ongelmat. Ei ratkennut. Vielä puolivuotta sinniteltyäni rupesin saamaan työpäivän aikana paniikkikohtauksia ja hukkumisen tunne oli todellinen. Tässä kohtaa vihdoin avasin suuni ja kerroin esimiehelle tilanteestani - kyllä väitän että olin onnistunut piilottamaan todellisuuden täysin ympärilläni olevilta ihmisiltä. Tuli äkkilähtö sairaslomalle ja nyt korjaillaan aikaansaatuja vahinkoja. Minä yritin sinnitellä liian pitkään ja se kostautui. Nyt maksan siitä edelleen ja varmasti vielä pitkään tästä eteenpäin. Varoitusmerkkejä on ollut ilmassa mutta en ole kuunnellut niitä. Oireita matkalla on ollut väsymys, ruokahaluttomuus, unen määrän tarpeen muuttuminen, mutta myös unettomuu ja tässä sivussa myös ihmissuhteet ovat kärsineet.

Olen todella kiitollinen, että tästä asiasta puhutaan yhä avoimemmin. Omalla kohdalla Annikan kirjoitus oli se joka sai minutkin tajuamaan tilanteeni ja uskalsin itsekin puhua aiheesta muille. Tulipas sekava avautuminen tästä, mutta kiitos Elisa että jaoit myös oman tarinasi!

Itseäni on auttanut mm. seuraavat asiat
- sano asia ääneen ja myönnä itsellesi että nyt ei pysty
- ole itsellesi armollinen - kaikkea ei tarvitse ehtiä / jaksaa heti
- liikuntaa vain niissä määrin kuin oikeasti tuntuu hyvältä
- uni ennen kaikkea (vähintään 7,5 h)

#onkopakkojaksaa - ei ole

Elisa Lepistö

Kiitos hurjan paljon oman tarinasi jakamisesta, ja todella hyvistä vinkeistä! <3 

La Dolce Musica (Ei varmistettu) http://www.nouw.com/ladolcemusica

On kyllä niin tärkeää kuunnella omaa kehoa ja oma hyvinvointi pitää laittaa etusijalle!
Kun olen ollut hyvin uupunut huomasin oireet että unohtelin asioita koko ajan (en yleensä unohda mitään) ja silloin päätin että nyt pitää hidastaa vauhtia. Hienoa lukea tarinaasi, kiitos että jaoit &lt;3

Elisa Lepistö

Joo toi unohtelu on muuten aika pelottavaa. Kun kovalevy on vain niin täynnä niin unohtaa isojakin asioita tosi helposti! 

Minnapa (Ei varmistettu)

Mun täytyy kyllä sanoa, että näin lukijana en ole edes huomannut hitaampaan postaustahtia tai instapäivityksiä. Tämä voi johtua siitä, etten suinkaan lue ainoastaan sinun blogiasi, jolloin se hitaampi tahti ei erotu sieltä joukosta. Tämä sama juttu on tullut esiin useamman vaikuttajan kohdalla ja haluaisin muistuttaa, että tosiaan, se mikä teille saattaa tuntua tosi vähäiseltä määrältä postauksia/kuvia tms., se ei välttämättä näy yhtään mitenkään tavalliselle seuraajalle. Olettaakohan joku oikeasti, että teiltä tulee postaus 365 päivää vuodessa? Ei pitäisi. Teillä on ihan samanlaiset oikeudet vapaapäiviin, viikonloppuihin, lomiin, eikä niitä ainakaan seuraajien takia kannata jättää pitämättä jos vaan taloustilanne antaa myöten. Ihan mahtavaa huomata, että niin moni on herännyt tähän teidän alalla, että vaikka tekeminen on kivaa, niin ei kaikkea voi ehtiä. Tuo mitä sanoit, että muut ovat armollisempia kuin sinä itse, on täyttä totta. Lisäksi tuo, että kun vertaa toisiin niin saattaa mennä liian lujaa - näyttää siltä, että muutkin menevät itse asiassa liian lujaa, eikä tahti miellytä muillakaan. Tsemppiä ja ihanaa syksyä, oot huikee!!

Lispe (Ei varmistettu)

Ihana mikä kommentti, niin totta!! &lt;3

Elisa Lepistö

Ihana kuulla!! Tää kommentti antoi paljon. <3 KIITOS!

EVR (Ei varmistettu)

Kuulostaa tutulta, oman uupumisen tajusin kun kävin koulun terkkarin juttusilla. Varasin ajan, kun toivoin pääseväni koulupsykologin juttusille. Olin viimeisen puolen vuoden aikana huomannut olevani todella ärsyyntynyt ja kilahtelin milloin mistäkin poikaystävälle. Myös pari mental break-downia oli poikaystävä saanut todistaa. En myöskään jaksanut tavata ketään, joka ihmetytti sillä olen tottunut viettämään paljon aikaa ystävien kanssa. Murehdin myös jatkuvasti tulevaa, mm. sitä että vanhemmille tapahtuisi jotain. Opiskelin ja tein samalla niin paljon töitä kun pystyin. 2,5 vuoden aikana olin aloittanut opiskelut, tehnyt töitä, ostanut asunnon poikaystävän kanssa jota remontoimme täydellä tohinalla yhden kk:, homanneet koiran, josta tietysti halusin kouluttaa maailman kuuliaisimman koirakansalaisen. Muistan, kun terkkari kysyi olinko ajatellut nostaa opintolainaa. Sanoin, että on se ollut harkinnassa, en vain ole tohtinut kun on aiempaakin opintolainaa jäljellä. Terkkari sanoi että opintolaina on pieni hinta siitä, että olen valmistuttuani burn outissa. Se oli herättävä virke ja tajusin että nyt on vähennettävä töitä. Parin kk:n jälkeen tajusin että olin vanhan työn lisäksi suostunut tekemään vielä sijaisuuksia kahteen uuteen, oma alan työpaikkaan. Pitihän sitä kokemusta kerryttää uutta alaa varten.

Koen olevani nyt hieman paremmassa kunnossa, kun olen opetellut kieltäytymään töistä tai muista asiosta, jotka eivät siinä hetkessä tunnu hyvältä. Opintoja ei ole paljon enää jäljellä ja toivon todella välttäväni pahemman burn outin valmistuttuani. Todella tärkeä aihe puhua, olen itsekin huomannut miten surullisen yleinen etenkin naisilla tänäpäivänä!

Asiat, jotka olen kokenut avuksi:
-Puhu. Työkavereille, pomolle, ystäville. Sano ääneen että et jaksa, nyt on liikaa kaikkea. Ihmisellä on oikeus levätä ja tehdä välillä jotain muuta kun töitä. Saatat huomata, että lähelläsi on joku toinenkin uupunut.
-Tee niitä kivoja asioita. Liiku, piirrä, näe ystäviä, kokkaa, virkkaa, katso leffaa, mitä se ikinä onkaan. Aivot saavat levätä ja kytkeytyvät off tilaan kun puuhaat välillä jotain josta nautit.
-Opettele sanomaan ei. Uupuminen tuntuu olevan tunnollisten ja kilttien ihmisten vitsaus. Maailma ei pysähdy, jos et joskus pysty tekemään jotain. Voi olla, että työpaikalla joku joutuu tuskastelemaan poissaoloasi, mutta onko se todella sinun ongelma? Näin tylysti sanottuna. Kukaan tuskin myöntää sinulle urhoollisuus mitalia, vaikka menisit kuumeessa töihin.
-Opettele olemaan itsellesi armollisempi, kuuntele itseäsi.

Elisa Lepistö

Huh, melkein hengästytti kun luin työtaakkaasi. Ei mikään ihme että on alkanut uuvuttaa. Mutta ihana kun jaoit tarinasi, ja todella hyviä vinkkejä!! <3 Kiitos!

JF (Ei varmistettu) https://www.nollastasataan.com/single-post/tauko1

Voi olipa hyvia ajatuksia, mita pitaa jatkossa itsekin muistaa &lt;3 https://www.nollastasataan.com/
single-post/tauko1

Elisa Lepistö

Kiva kun luit! :)

Lispe (Ei varmistettu)

Joo tuttua juttua! Mulla koulustressi ajautunu yleensä siihen, että viikonlopuksi oon tullu kipeeksi ja sen oon huomannu stressistä johtuvaksi.

Tänä kesänä uuvuin kahvilatyössäni niin että silmissä sumeni, verenpaineet laskivat ja sydämessä tapahtui jatkuvasti liikalyöntejä. Tkssa epäilivät aluksi nestehukkaa ja olin varma, että siitä tää johtuu. Ei auttanu tiputus tilanteeseen, vaan olo huononi niin että oli soitettava kotiin ambulanssi. Vasta ensihoitajien kysellessä kuulumisiani sen hetkisestä elämästä minulle alkoi valjeta, että kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin pelkkä kuumuudessa työskenteleminen. Viikon sairasloma auttoi asiaan ja pysäytti mut todella!

Tämä tuli aivan puskista ja siksi oonki kiitollinen, että kehoni on niin fiksu, että ajoi mut ensihoitajien hoiviin, kun en itse tajunnut tilannetta. Vaikka sydämen tykytykset pelästyttivät, pelastivat ne mut silti suuremmalta uupumukselta ja sai mut tajuamaan että nyt on liikaa. Tärkeä aihe!!

Oonis (Ei varmistettu)

Mulla kävi tismalleen samalla tavalla. Kahvilatyössäni pyörryin suorilta jaloilta elettyäni liian pitkään aivan liian kuormittavaa elämää. Läheiset epäilivät anemiaa. Kuukausi tästä en päässyt enää sängystä ylös. Sydämentykytys, parin viikon unettomuus ja täysi voimattomuus meni ohi vain levolla. En tehnyt pariin kuukauteen muuta kuin söin, väritin värityskirjaa, kävin terapiassa ja lähdin viikoksi reissuun parantumaan - uusi ympäristö teki ihmeitä! Onneksi perhe, ystävät ja yths ottivat vaivani tosissaan! Tästä on pari vuotta ja voin sanoa vihdoin olevani voimissani ja voin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Elämä on ihmeellistä, kaikessa ihanuudessaan ja kamaluudessaan. Nykyään olen herkkänä ja vedän heti stopin jos tekemistä alkaa kertyä liikaa.

Elisa Lepistö

Huh! Tuo on kyllä periaatteessa hienoa, että meidän keho on nimenomaan niin fiksu, että painaa jarrua silloin kun pääkoppa ei sitä tajua tehdä. Ja kuten sanoit, onni onnettomuudessa että tuo tapahtui nyt ja osasi hidastaa tahtia <3

JuuliK (Ei varmistettu)

Olen tosi onnellinen, että uupumus on aiheena noussut esille enemmän ja siitä puhutaan avoimemmin. Kiitos postauksesta, joka ei kauhistele eikä pyytele anteeksi! Minulla todettiin burnout kaksi vuotta sitten, ja näin jälkikäteen ajatellen olin ollut "tiloissa" jo vuoden verran. Vasta täysin pohjalla ollessa tajusin hakea apua. Omalla kohdallani uupumus oli enemmän psyykkistä alkuperää, eli minulla oli liian monia kuluttavia ihmissuhteita, surullisia tapahtumia, sairauksia ja muutoksia ympärilläni. Siihen päälle vielä hommien kahmiminen paha oloa peittämään, niin tuli selvää jälkeä. Kaikista parhaimmat oivallukset uupumuksen aikana ja sen jälkeen olivat:
- kuuntele omaa kehoa ja mieltä. Jos väsyttää, lepää. Jos käy ylikierroksilla, lepää.
- tee niitä asioita, joista tulee hyvä mieli ja jotka antavat energiaa
- Asioita voi perua, voi luovuttaa tiettyjen asioiden suhteen tai laittaa niitä tauolle. Tärkeintä on miettiä, mitkä asiat ovat niitä, minkä eteen jaksaa nähdä vaivaa.
- Älä jää yksin. Hae apua, juttele kavereiden kanssa ja tunnusta tilanne niille, joille voit sen tunnustaa. Heti helpottaa, kun saa sanottua jollekin, miten oikeesti menee. Ihmiset ymmärtävät ja vain siten voivat auttaa.

Elisa Lepistö

Kiitos kun jaoit oman tarinas <3 Ja toivottavasti nyt alkaa jo helpottaa! Ja todella hyviä vinkkejä kaikki! 

Nickname (Ei varmistettu)

Havahduin myös itse toukokuussa erästä (työ)uupumuksesta kertovaa artikkelia lukiessani, että minullahan on 99% sen oireista. Samat ajatukset kuin sinullakin, että 'enhän minä voi olla uupunut', kun työni on ns. helppoa ja työpäivät normaalin mittaisia. Noh, samaan aikaan olin aloitellut toisen työn tekemistä (josta kuitenkin pidän kovasti), ja alkuun sen kanssa oli paljon minusta johtumattomia ongelmia, joista kuitenkin jollain erikoisella tavalla onnistuin syyttämään itseäni ja stressasin, kun kaikki ei mennyt niin täydellisesti, kuin olisi toivonut. Samaan aikaan rakasta harrastustani koskien oli ollut jo lähemmäs puoli vuotta paljon ongelmia, eli tästä saatavat onnistumisen fiilikset olivat jääneet täysin ja homma oli lähinnä haasteesta toiseen siirtymistä. Kun yhtälöön lisäsi vielä yhden "työn" eli homman, jossa vapaa-ajallani olin mukana ja jonka halusin hoitaa laadukkaasti, sekä lukuisat lähipiirissä tapahtuneet muutokset, kun ihmissuhteita meni uusiksi kuukausien ajan, niin alkoi kyllä olla ihan sopiva soppa kasassa.

Sain joskus huhtikuussa pitkästä aikaa pahan paniikkikohtauksen, enkä kyennyt puhumaan muutamaan tuntiin, ja oikeastaan tämä vasta pysätti. Kun rupesin kelailemaan viimeistä puolta vuotta taaksepäin, niin olihan oireita ollut vaikka millä mitalla (kaikenlaiset unihäiriöt, mielialavaihtelut, keskittymisvaikeudet, ahdistuskohtaukset, työtehtäviin tarttuminen tuntui ihan mahdottomalta jne.), mutta itse aina jotenkin tuppaan vain sysäämään nämä sivuun. Hoksasin myös samalla, että vaikka päivätyöni ns. helppoa onkin, niin ilmapiiri ja työkulttuuri ei ole missään nimessä hyvä, ja tämä oli ilmeisesti myös vuosien aikana ollut osaltaan vaikuttamassa stressin tasoon. Olin tuonkin asian aina jotenkin kuitannut tyyliin, että tällaista tämä nyt on, mutta kyllähän tuo pidemmän päälle ihmiseen vaikuttaa. Varsinkin, kun olen ollut juuri se tyyppi, joka taipuu ja pyrkii hoitamaan hommansa mahdollisimman hyvin ja huomaamattani ottanut välillä kolleegankin hommia, jos olen arvellut tekeväni ne itse nopeammin, kuin yrittämällä ohjeistaa.

Moni asia ja tilanne on itsekseen korjaantunut kesän aikana, mutta moneen olen alkanut kiinnittää myös huomiota. Opettelua onkin ollut nyt enimmäkseen omien rajojen vetämisen kanssa. Vapaa-ajalla sekä töissä. Olen ihan tietoisesti hidastanut tahtia; en tee enää töitä 'mahdollisimman nopeasti', jotta pääsen seuraavaan (ei ne ihan oikeasti lopu ikinä), jos olen keskittynyt johonkin,en pomppaa heti kollegaan hommaa selvittämään, kun hän sitä vaatii (minullakin on oikeus työrauhaan, en voi olla jatkuvasti tarjolla asioihin, jotka hän voisi selvittää itse), sanon ei, jos ihan oikeasti näyttää siltä että en kerkeä jotain yllättävää tehtävää tekemään super-nopealla aikataululla jne. Arjessa sitten alkanut enemmän panostaa myös hitauteen, uneen ja ravintoon.

Myös ennenkaikkea siihen omaan dialogiin pään sisällä; olen todella ankara itseäni kohtaa ja nyt vasta tajunnut sen, kun olen siihen ruvennut kiinnittämään huomiota. Moni ihminen ihannoi perfektionismia jollain tasolla, en itse koe sitä välttämättä niin mieluisena piirteenä. Esim. työnjälki voi olla todella hyvää, mutta se ei paljon siinä kohtaa lohduta, kun olet sen useamman kuukauden työkyvyttömänä sen seurauksena, ettet kykene suhtautumaan terveellä tavalla itseesi ja tekemiseesi. Ei siinä ole mitään inhimillistä ja yleensä kukaan ei edes oleta sinulta niin paljon, kuin itse oletat itseltäsi. Juuri tämä (mahdollisesti jopa tiedostamaton, kuten itselläni) perfektionismi taitaa olla todella monen loppuunpalamisen taustalla. Elämä on ihan oikeasti matka, eikä täällä kukaan koskaan valmis ole - sitä tässä nyt kovasti opetellaan. :) Itsensä kehittämisen ei kuulu polttaa loppuun.

Elisa Lepistö

Yllättävän usein vasta juuri paniikkikohtaus on saanut tarkastelemaan omaa tilannetta vakavasti. Se on hurjaa miten piippuun sitä pystyy vetämään itsensä oikeastaan edes tajuamatta sitä. Ihana kuulla, että olet oppinut vetämään rajoja. <3 Pidä kiinni tuosta!!

Toimitus
Toimitus

Kiitos, että jaoit tarinasi uupumuksesta ja kannustat muitakin jakamaan omansa! <3

T. Toimitus

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.