Mental Health Monday: #onkopakkojaksaa

dsc_7450-2.jpg

Tänä keväänä uuvuin työssäni. Se pakotti minut ensin lääkäriin ja lopulta pakkolomalle. Monet teistä varmasti huomasivat, kuinka kesän aikana päivitystahtini tippui lähes olemattomiin, eikä instagramikaan päivittynyt juuri lainkaan. Nyt tuntuu, että vihdoin olen saanut energiani takaisin ja minulla on taas jotain annettavaa.

Tuntuu, että viimeisen parin vuoden aikana näitä surullisia tarinoita on saanut kuulla ympäriltä vaikka kuinka. Pahimmissa tapauksissa uupumus on ihan konkreettisesti vienyt jalat alta ja lamaannuttanut ihan täysin. Lilyssä on nyt syksyllä #onkopakkojaksaa kampanja, joka haluaa tehdä näkyväksi, kuinka yleistä työuupumus on ja auttaa sen kanssa kamppailevia.

En ollut koskaan ajatellut, että minä uupuisin. Ja siinähän se ongelman ydin usein onkin. Ei kai kukaan meistä arvaisi sen osuvan omalle kohdalle. Ajattelin jotenkin hullunkurisesti, että työ josta nauttii niin kovin ja johon suhtautuu intohimolla, ei voi uuvuttaa. Mitä enemmän olen aiheesta puhunut eri ihmisten kanssa, sitä useammin tuntuu että juurikin intohimoammateissaan olevat uupuvat helposti. 

Näin jälkikäteen olen syytellyt itseäni. Yrittäjänä kun on helppo huomata se syypää omaan uupumiseen. Ei se nimittäin ole se työ, joka minut uuvutti. Se olen minä. Minä olen ottanut liikaa töitä, olen suostunut tekemään ylimääräisiä hommia vaikka niistä ei olisi tullut kunnon palkkiota, jakanut enemmän kuin olisin jaksanut tai halunnut ja sanonut kyllä kaikelle kiinnostavalle, miettimättä onko minulla voimia niihin. 

Palkkatyössä tätä on varmasti vaikeampi hahmottaa. Olen paasannut tunnollisille ystävilleni, jotka hukkuvat töihin ja ovat aina viimeisinä toimistolla, että heidän pitää itse oppia vetämään ne rajat työn kanssa. Tuntuu että kaikilla on tällä hetkellä niin paljon hommia, etteivät ne loppuisi vaikka siellä toimistolla istuisi yötä päivää. Silloin on yksinkertaisesti pakko ottaa oma jaksaminen etusijalle. 

Tämä kesä pakotti minut myös miettimään omaa jaksamistani jatkossa. En enää koskaan halua joutua samanlaiseen tilanteeseen, joten jouduin tarkastelemaan omaa tapaani työskennellä. Onko minun tarpeen vastata 12 aikaan yöllä sähköpostiin juuri ennen nukkuunmenoa? Tekisikö hyvää jos viikonloput pyhittäisi omalle hyvinvoinnille? Voisiko joskus kieltäytyä ihan vain sen takia, että tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa? 

Ole aina ollut tunnollinen niin koulussa kuin töissänikin. Ja minulla on ollut kummallisia harhoja, jotka ovat pakottaneet jaksamaan silloin kun ei olisi pitänyt. Tuntuu että tällainen on hyvinkin yleistä, varsinkin naisten keskuudessa. Kun lukioaikoina tein promootiotyötä, minut oli valittu kiertämään Suomea erään juomabrändin kanssa. Tapasin aina kunkin kaupungin edustajat paikan päällä ja tein reissut yksin.

Tämä oli mielestäni hurjan hienoa, ja sitä varten minulle oli pidetty tietysti parin päivän koulutus. Kiertue starttasi Helsingistä, jossa oli tarkoitus mennä ensin vain yökerhoon myymään tätä kyseistä juomaa. Kyseessä ei siis ollut mikään erityisen haastava työtehtävä. Samana iltana minulle nousi 41 asteen kuume, joka sai minut tietysti täysin sängyn pohjalle. 

Muistan, kuinka istuin sängyn reunalla ja laskin tunteja keikan alkuun. Mietin että enää ei voisi soittaa ja perua, koska he eivät mitenkään saisi tuuraajaa näin nopealla aikataululla. Kyyneleet valuivat silmistäni kun yritin meikata niitä. Halusin niin kovasti olla sen luottamuksen arvoinen, joka minulle oli suotu. Lopulta äitini pakotti minun perumaan ensimmäisen keikan, ja he saivat kuin saivatkin tuuraajan tekemään sen. Jälkikäteen olen monesti miettinyt, miten hullunkurinen ajatus tässä oli takana. 

Tämä tapaus toisaalta opetti sen, että vaikka tänä päivänä joku asia tuntuisi maailman tärkeimmältä ja itse täysin korvaamattomalta, ei asia luultavasti olekaan niin. Usein muut ihmiset ovat paljon armollisempia minua kohtaan kuin minä itse, silloin kun puhutaan työasioista. Uupumisessa on sekin, että niin kauan kun suoriudut kaikista hommista tunnollisesti ja teet ne extratunnit venyttäen aina omaa jaksamistasi, muut tottuvat siihen ja luulevat että sinulla bensaa riittää aina vaan enemmän kuin muilla. Kukaan muu ei nimittäin voi tietää, missä ne sinun jaksamisen rajat menevät. 

Toinen ajatusvirhe onkin ollut juuri se, että olen katsonut muita ja verrannut omaa vauhtia heidän tahtiinsa. Olen kuvitellut että minun pitäisi myös pystyä samanlaiseen. Tällainen vertailu on kuitenkin turhaa. Se, mikä on sinulle kuormittavaa, voi jollekin toiselle antaa energiaa. Ja toisaalta sellaiset jutut, mitkä minulta luonnistuu nopeasti ja helposti, voi viedä joltain muulta paljon kauemmin. 

Löytyykö sieltä uupumuksen kanssa kamppailevia? Omia tarinoita saa jakaa kommenttiboksin puolella. Miten tajusitte olevanne uupuneita ja miten olette selviytyneet siitä? Onko teillä jotain konkreettisia vinkkejä heille, ketkä tällä hetkellä kamppailee oman jaksamisensa kanssa? 

Kommentit (23)
  1. Kiitos, että jaoit tarinasi uupumuksesta ja kannustat muitakin jakamaan omansa! <3

    T. Toimitus

  2. Havahduin myös itse toukokuussa erästä (työ)uupumuksesta kertovaa artikkelia lukiessani, että minullahan on 99% sen oireista. Samat ajatukset kuin sinullakin, että ’enhän minä voi olla uupunut’, kun työni on ns. helppoa ja työpäivät normaalin mittaisia. Noh, samaan aikaan olin aloitellut toisen työn tekemistä (josta kuitenkin pidän kovasti), ja alkuun sen kanssa oli paljon minusta johtumattomia ongelmia, joista kuitenkin jollain erikoisella tavalla onnistuin syyttämään itseäni ja stressasin, kun kaikki ei mennyt niin täydellisesti, kuin olisi toivonut. Samaan aikaan rakasta harrastustani koskien oli ollut jo lähemmäs puoli vuotta paljon ongelmia, eli tästä saatavat onnistumisen fiilikset olivat jääneet täysin ja homma oli lähinnä haasteesta toiseen siirtymistä. Kun yhtälöön lisäsi vielä yhden ”työn” eli homman, jossa vapaa-ajallani olin mukana ja jonka halusin hoitaa laadukkaasti, sekä lukuisat lähipiirissä tapahtuneet muutokset, kun ihmissuhteita meni uusiksi kuukausien ajan, niin alkoi kyllä olla ihan sopiva soppa kasassa.

    Sain joskus huhtikuussa pitkästä aikaa pahan paniikkikohtauksen, enkä kyennyt puhumaan muutamaan tuntiin, ja oikeastaan tämä vasta pysätti. Kun rupesin kelailemaan viimeistä puolta vuotta taaksepäin, niin olihan oireita ollut vaikka millä mitalla (kaikenlaiset unihäiriöt, mielialavaihtelut, keskittymisvaikeudet, ahdistuskohtaukset, työtehtäviin tarttuminen tuntui ihan mahdottomalta jne.), mutta itse aina jotenkin tuppaan vain sysäämään nämä sivuun. Hoksasin myös samalla, että vaikka päivätyöni ns. helppoa onkin, niin ilmapiiri ja työkulttuuri ei ole missään nimessä hyvä, ja tämä oli ilmeisesti myös vuosien aikana ollut osaltaan vaikuttamassa stressin tasoon. Olin tuonkin asian aina jotenkin kuitannut tyyliin, että tällaista tämä nyt on, mutta kyllähän tuo pidemmän päälle ihmiseen vaikuttaa. Varsinkin, kun olen ollut juuri se tyyppi, joka taipuu ja pyrkii hoitamaan hommansa mahdollisimman hyvin ja huomaamattani ottanut välillä kolleegankin hommia, jos olen arvellut tekeväni ne itse nopeammin, kuin yrittämällä ohjeistaa.

    Moni asia ja tilanne on itsekseen korjaantunut kesän aikana, mutta moneen olen alkanut kiinnittää myös huomiota. Opettelua onkin ollut nyt enimmäkseen omien rajojen vetämisen kanssa. Vapaa-ajalla sekä töissä. Olen ihan tietoisesti hidastanut tahtia; en tee enää töitä ’mahdollisimman nopeasti’, jotta pääsen seuraavaan (ei ne ihan oikeasti lopu ikinä), jos olen keskittynyt johonkin,en pomppaa heti kollegaan hommaa selvittämään, kun hän sitä vaatii (minullakin on oikeus työrauhaan, en voi olla jatkuvasti tarjolla asioihin, jotka hän voisi selvittää itse), sanon ei, jos ihan oikeasti näyttää siltä että en kerkeä jotain yllättävää tehtävää tekemään super-nopealla aikataululla jne. Arjessa sitten alkanut enemmän panostaa myös hitauteen, uneen ja ravintoon.

    Myös ennenkaikkea siihen omaan dialogiin pään sisällä; olen todella ankara itseäni kohtaa ja nyt vasta tajunnut sen, kun olen siihen ruvennut kiinnittämään huomiota. Moni ihminen ihannoi perfektionismia jollain tasolla, en itse koe sitä välttämättä niin mieluisena piirteenä. Esim. työnjälki voi olla todella hyvää, mutta se ei paljon siinä kohtaa lohduta, kun olet sen useamman kuukauden työkyvyttömänä sen seurauksena, ettet kykene suhtautumaan terveellä tavalla itseesi ja tekemiseesi. Ei siinä ole mitään inhimillistä ja yleensä kukaan ei edes oleta sinulta niin paljon, kuin itse oletat itseltäsi. Juuri tämä (mahdollisesti jopa tiedostamaton, kuten itselläni) perfektionismi taitaa olla todella monen loppuunpalamisen taustalla. Elämä on ihan oikeasti matka, eikä täällä kukaan koskaan valmis ole – sitä tässä nyt kovasti opetellaan. 🙂 Itsensä kehittämisen ei kuulu polttaa loppuun.

    1. Yllättävän usein vasta juuri paniikkikohtaus on saanut tarkastelemaan omaa tilannetta vakavasti. Se on hurjaa miten piippuun sitä pystyy vetämään itsensä oikeastaan edes tajuamatta sitä. Ihana kuulla, että olet oppinut vetämään rajoja. <3 Pidä kiinni tuosta!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *