Mental Health Monday: Onnellisimmillani

 

Muistan kun lukion jälkeen asuin ensimmäistä kertaa poikaystäväni kanssa pienessä yksiössä ihan keskustassa, työskentelin kävelymatkan päässä vaatekaupassa ja opiskelut sun muut elämän suuret päätökset olivat vielä edessä. Tein viikonloppu- ja keskiviikkoyöt narikkahommia ja rahaa oli niukasti, mutta silti riittävästi esimerkiksi muutamaan ulkomaanmatkaan vuodessa. Kaikki oli jotenkin yksinkertaista, mutta samalla oli tarpeeksi. 

Muistan jotenkin erityisen elävästi kävelleeni yksi päivä töistä kotiin ja miettineeni mielessä ”muista tämä”. Olin niin onnellinen, vaikka siihen ei ollut mitään sen kummempaa syytä. Niin tyytyväinen kaikkeen siihen ihan tavalliseen. Kaikkeen siihen, mikä siitä teki minun arkeni. Sen jälkeen olen monessakin elämäni kohdassa pysähtynyt miettimään samaa. 

Elämä menee eteenpäin, tulee erilaisia tavoitteita ja unelmia. Haluaa yhtäkkiä enemmän, ja ehkäpä on välillä myös vaikea olla onnellinen niistä pienistä asioista, vaan tavoittelee jonkinlaisia huippuja. En usko että olisin enää onnellinen siinä elämässä, joka kymmenen vuotta sitten sai minut painamaan hetken mieleeni. Kuitenkin edelleen tällaisia hetkiä tulee, jolloin sydän meinaa pakahtua. 

Ongelmallista on se, että näitä hetkiä kohdatessa vertaan aina vanhaan. Mietin edellistä kertaa jolloin olen pysähtynyt onnellisuuteni edessä. Yleensä siinä vaiheessa on hymyilyttänyt, sillä olen miettinyt etten silloin tiennyt mitä kaikkea hienoa elämällä onkaan vielä annettavissa. Kuitenkin nykyään huomaan vaipuvani välillä melankoliaan näissä hetkissä. Vertauskohteeni on nimittäin niin korkealla, että jokainen onnenhippu tuntuu merkityksettömältä sen rinnalla. Ajattelen aina aikaa New Yorkissa, ja sen onnen rinnalla mikään ei oikein enää tunnu miltään. 

Tiedän, että tämä kuulostaa etuoikeutetun valittamiselta, eikä minulla ole mitään oikeita esteitä oman onneni tiellä. Mutta silti välillä mietin, mitä pitäisi tapahtua että olisin täällä yhtä onnellinen kuin siellä. Vai pitääkö minun tyytyä kohtalooni siitä, että elämäni onnellisimmat hetket oli ja meni, eikä mikään tule koskaan yltämään siihen? 

Pahinta on se, että estän oman täyden onnen sillä että takerrun vanhoihin muistoihin, jotka luultavasti ovat pääni sisällä marinoituneet paljon paremmiksi kuin oikeastaan olivatkaan. En halua olla loppuelämääni se tyyppi, joka itse istahti oman onnellisuutensa tielle, joten tästä ikävästä on vain päästävä. En myöskään halua elää menneessä, vaan keskittyä kaikkeen siihen mikä tällä hetkellä on hyvin. Ehkä vielä joskus ajattelen tuota ajanjaksoa, ja mietin kuinka pitkälle niistä ajoista on päästy. Ehkä silloin elämässä on jotain niin paljon isompaa ja suurempaa, että tuo tuntuu vähemmän merkitykselliseltä.