Mental Health Monday: Onnellisimmillani

newyork.jpg

 

Muistan kun lukion jälkeen asuin ensimmäistä kertaa poikaystäväni kanssa pienessä yksiössä ihan keskustassa, työskentelin kävelymatkan päässä vaatekaupassa ja opiskelut sun muut elämän suuret päätökset olivat vielä edessä. Tein viikonloppu- ja keskiviikkoyöt narikkahommia ja rahaa oli niukasti, mutta silti riittävästi esimerkiksi muutamaan ulkomaanmatkaan vuodessa. Kaikki oli jotenkin yksinkertaista, mutta samalla oli tarpeeksi. 

Muistan jotenkin erityisen elävästi kävelleeni yksi päivä töistä kotiin ja miettineeni mielessä ”muista tämä”. Olin niin onnellinen, vaikka siihen ei ollut mitään sen kummempaa syytä. Niin tyytyväinen kaikkeen siihen ihan tavalliseen. Kaikkeen siihen, mikä siitä teki minun arkeni. Sen jälkeen olen monessakin elämäni kohdassa pysähtynyt miettimään samaa. 

Elämä menee eteenpäin, tulee erilaisia tavoitteita ja unelmia. Haluaa yhtäkkiä enemmän, ja ehkäpä on välillä myös vaikea olla onnellinen niistä pienistä asioista, vaan tavoittelee jonkinlaisia huippuja. En usko että olisin enää onnellinen siinä elämässä, joka kymmenen vuotta sitten sai minut painamaan hetken mieleeni. Kuitenkin edelleen tällaisia hetkiä tulee, jolloin sydän meinaa pakahtua. 

Ongelmallista on se, että näitä hetkiä kohdatessa vertaan aina vanhaan. Mietin edellistä kertaa jolloin olen pysähtynyt onnellisuuteni edessä. Yleensä siinä vaiheessa on hymyilyttänyt, sillä olen miettinyt etten silloin tiennyt mitä kaikkea hienoa elämällä onkaan vielä annettavissa. Kuitenkin nykyään huomaan vaipuvani välillä melankoliaan näissä hetkissä. Vertauskohteeni on nimittäin niin korkealla, että jokainen onnenhippu tuntuu merkityksettömältä sen rinnalla. Ajattelen aina aikaa New Yorkissa, ja sen onnen rinnalla mikään ei oikein enää tunnu miltään. 

Tiedän, että tämä kuulostaa etuoikeutetun valittamiselta, eikä minulla ole mitään oikeita esteitä oman onneni tiellä. Mutta silti välillä mietin, mitä pitäisi tapahtua että olisin täällä yhtä onnellinen kuin siellä. Vai pitääkö minun tyytyä kohtalooni siitä, että elämäni onnellisimmat hetket oli ja meni, eikä mikään tule koskaan yltämään siihen? 

Pahinta on se, että estän oman täyden onnen sillä että takerrun vanhoihin muistoihin, jotka luultavasti ovat pääni sisällä marinoituneet paljon paremmiksi kuin oikeastaan olivatkaan. En halua olla loppuelämääni se tyyppi, joka itse istahti oman onnellisuutensa tielle, joten tästä ikävästä on vain päästävä. En myöskään halua elää menneessä, vaan keskittyä kaikkeen siihen mikä tällä hetkellä on hyvin. Ehkä vielä joskus ajattelen tuota ajanjaksoa, ja mietin kuinka pitkälle niistä ajoista on päästy. Ehkä silloin elämässä on jotain niin paljon isompaa ja suurempaa, että tuo tuntuu vähemmän merkitykselliseltä.

dsc2199.jpg

dsc2556_copy.jpg

dsc2740_1.jpg

dsc2808.jpg

dsc5527.jpgdsc4409.jpg

dsc5865.jpgdsc5757_0.jpg

dsc6069.jpg

lowereastside.jpgdsc6085.jpg

monkii_0.jpg

rain.jpgpuma_0_0.jpg

 

Kommentit (8)
  1. Jostain syystä tästä tuli mieleen aika kun haikailin entisen poikaystäväni perään ja mietin kovasti yhteenpaluuta, vaikka itse olin kyseisestä suhteesta lähtenyt. Tuntui ajatuksena ihanalta palata menneeseen, jossa asiat ovat tuttuja, nauttia kaikista siihen liittyvistä hyvistä asioista ja kokea uudelleen aikaa, joka oli ollut siihen astisen elämäni onnellisinta. Kuitenkin järkeni onneksi esti minua palaamasta takaisin. Yritin muistutella itselleni, että kaikkiin ihmisiin (ja paikkoihin) liittyy myös negatiivisia puolia ja minulla on ollut syyniin lähteä. Tajusin myös jossain vaiheessa, etten todellisuudessa kaipaa kyseistä ihmistä vaan sitä huoletonta elämäntilannetta, jota samaan aikaan elin ja johon en pääsisi takaisin, vaikka palaisimme exän kanssa yhteen.

    Nämä neuvot antaisin siis myös pahimpaan New York ikävöintiin. Mieti kaupungin huonoja puolia (esim. läheisten kaukana olo) ja että tekeekö nimenomaan kyseinen kaupunki sinut erityisen onnelliseksi, vai asenne, jolla siellä elät. Olisiko kaupungissa yhtä ihanaa jos asuisit siellä pysyvästi, eikä paikassa näin ehkä olisi samaa loman ja tutkimusmatkailun tuntua?

    Toisaalta, jos New York tosiaan tekisi sinut niin kovin onnelliseksi, ehkä kannattaa lähteä? 🙂

    1. Oot aivan oikeassa! Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, ja pitäisi aina yrittää keskittyä niihin tämänhetkisiin hyviin juttuihin. <3 Pitää yrittää muistaa tämä. Ja ainahan sinne pääsee käymään!

  2. Olen itse miettinyt tätä samaa, sillä omat vaihtoaikani ovat molemmat olleet niitä elämäni auvoisia aikoja ja ne ovat ollutta ja mennyttä. Mutta olisiko onni sielläkään jatkunut, jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa? Oliko kyse siitä, ettei se honey moon -vaihe uuden ja ihmeellisen kanssa ehtinyt mennä ohitse? Vähän sama tilanne kuin tämän vuoden alussa päästyäni vihdoin muuttamaan pienemmältä paikkakunnalta Helsinkiin. Olin niin onnessani, että aamulla vain hymyilytti kävellessäni töihin. Voin kertoa, että tänä aamuna ei jaksanut hymyilyttää kun kello soi seiskalta 😀 onko se vain sitä arkea, että loppujen lopuksi onnellisuuden eteen olisi jaksettava tehdä töitä ettei taannu liikaa, olipa missä tahansa. Vaikka onhan se nyt fakta, että joissakin paikoissa sitä on onnellisempi kuin toisissa, ja ehkä sitä tunnetta pitäisi kuunnella. Aina pääsee takaisin.

    1. Toi on hyvä pointti, että se honey moon -vaihe tosiaan menee usein ohi jossain vaiheessa. Se pitäisi aina pitää mielessä kun haikailee jonkun menneen perään! Ja totta myös tuo, että kyllä sen onnen eteen pitää työskennellä, oli sitten missä vain <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *