#METOO

Kun näin eilen aamulla sosiaalisessa mediassa ensimmäisen me too -statuksen, ensimmäinen reaktioni oli, että kukapa ei? (Kyseessä on siis Jenkeistä levinnyt kampanja, jossa haastetaan kaikkia naisia jotka ovat kokeneet seksuaalista häirintää, jakamaan sanat me too. )

Järkytyin heti omaa reaktiotani. Siis miten tällainen voi olla niin ”arkinen asia”, että luultavasti jokainen nainen sitä kokee? Juuri sen takia tällaisia kampanjoita tarvitaankin. Niin kauan kuin asiaa hyssytellään, ei asenteet voi muuttua.

Kamalinta tässä on se, että me koemme usein itse häpeää näistä ja kuvittelemme häirinnän olevan jotenkin meidän syytä. Oli kyseessä sitten fyysinen rajojen ylittäminen tai sanallinen häirintä, etsimme usein vikoja itsestämme. Ehkäpä minulla oli provosoiva asu, ehkä annoin ymmärtää olevani kiinnostunut, ehkä katsoin häntä väärällä tavalla, ehkä ei pitäisi kulkea täällä tähän aikaan….

Seksuaaliseen häirintään on myös vaikea reagoida. Olen kuullut lukuisia tarinoita ihan töissäkin tapahtuneista häirinnöistä, sekä ollut itse häirinnän kohteena ja tarinoissa on miltei aina sama lopputulos. Sanallisessa häirinnässä yleisin reaktio tuntuu olevam hämmentynyt nauru. Siis aivan kuin siinä olisi jotain humoristista??

Olen myös järkeillyt tämän nuorempana niin, että kyllähän minä kestän nämä jutut ja joidenkin asioiden voi antaa mennä toisesta korvasta ulos. Ongelma on kuitenkin laajempi. Jos minä tai sinä tai kuka tahansa muu, hyväksyy tällaisen käytöksen, oikeutamme samalla nämä teot kaikkien muidenkin kohdalla. Luomme sellaista todellisuutta, jossa näihin asioihin ei yksinkertaisesti puututa ja häirintäkokemukset selitetään huumorintajun puutteella tai herkkänahkaisuudella. Se, minkä joku voisi painaa villasella vitsinä, voi jollekin toiselle olla jopa traumatisoiva kokemus. 

Me too -kampanja on tärkeä, sillä se on tosiaan näyttänyt kuinka laajasta ilmiöstä on kyse, ainakin omassa some-kuplassani. Se on tuntunut toimivan myös jonkinlaisena puhdistavana riittinä monelle. Kun on saanut jakaa kokemuksiaan yhdessä muiden kanssa, on tuntunut ettei ole taistelemassa yksin, vaan rinnalla on suuri joukko sisaria. 

Olen itse kokenut häirintää muun muassa opettajalta, esimieheltä, seurakunnan työntekijältä ja täysin tuntemattomilta tyypeiltä. Jotkut asiat ovat jääneet kaivelemaan vuosikausiksi, sillä en ole osannut puolustaa itseäni. Itse tekoa enemmän on jäänytkin jopa mietityttämään se. Miksi en sanonut mitään? Minkä takia hyväksyin tällaisen käytöksen?

Joten jos kohtaatte seksuaalista häirintää, uskaltakaa avata suunne. Sanokaa, ettei tämä ole ok. Se on myös häirikölle palvelus. Tuntuu että monet nimittäin sekoittavat seksuaalisen häirinnän flirttiin. Erona on tietysti se, että flirttailussa on kaksi osapuolta ja seksuaalinen häirintä on yksipuolista. Niin kauan kun kikattelemme defensseissämme kommenteille, emmekä kerro miltä häirintä oikeasti tuntuu, on vastapuolenkaan vaikea ymmärtää asian vakavuutta. Ja sanottakoon vielä, että olen kuullut tarinoita myös miehiltä, eikä tämä tietenkään ole vain naisten ongelma.