#METOO

Untitled-1.jpg

Kun näin eilen aamulla sosiaalisessa mediassa ensimmäisen me too -statuksen, ensimmäinen reaktioni oli, että kukapa ei? (Kyseessä on siis Jenkeistä levinnyt kampanja, jossa haastetaan kaikkia naisia jotka ovat kokeneet seksuaalista häirintää, jakamaan sanat me too. )

Järkytyin heti omaa reaktiotani. Siis miten tällainen voi olla niin ”arkinen asia”, että luultavasti jokainen nainen sitä kokee? Juuri sen takia tällaisia kampanjoita tarvitaankin. Niin kauan kuin asiaa hyssytellään, ei asenteet voi muuttua.

Kamalinta tässä on se, että me koemme usein itse häpeää näistä ja kuvittelemme häirinnän olevan jotenkin meidän syytä. Oli kyseessä sitten fyysinen rajojen ylittäminen tai sanallinen häirintä, etsimme usein vikoja itsestämme. Ehkäpä minulla oli provosoiva asu, ehkä annoin ymmärtää olevani kiinnostunut, ehkä katsoin häntä väärällä tavalla, ehkä ei pitäisi kulkea täällä tähän aikaan….

Seksuaaliseen häirintään on myös vaikea reagoida. Olen kuullut lukuisia tarinoita ihan töissäkin tapahtuneista häirinnöistä, sekä ollut itse häirinnän kohteena ja tarinoissa on miltei aina sama lopputulos. Sanallisessa häirinnässä yleisin reaktio tuntuu olevam hämmentynyt nauru. Siis aivan kuin siinä olisi jotain humoristista??

Olen myös järkeillyt tämän nuorempana niin, että kyllähän minä kestän nämä jutut ja joidenkin asioiden voi antaa mennä toisesta korvasta ulos. Ongelma on kuitenkin laajempi. Jos minä tai sinä tai kuka tahansa muu, hyväksyy tällaisen käytöksen, oikeutamme samalla nämä teot kaikkien muidenkin kohdalla. Luomme sellaista todellisuutta, jossa näihin asioihin ei yksinkertaisesti puututa ja häirintäkokemukset selitetään huumorintajun puutteella tai herkkänahkaisuudella. Se, minkä joku voisi painaa villasella vitsinä, voi jollekin toiselle olla jopa traumatisoiva kokemus. 

Me too -kampanja on tärkeä, sillä se on tosiaan näyttänyt kuinka laajasta ilmiöstä on kyse, ainakin omassa some-kuplassani. Se on tuntunut toimivan myös jonkinlaisena puhdistavana riittinä monelle. Kun on saanut jakaa kokemuksiaan yhdessä muiden kanssa, on tuntunut ettei ole taistelemassa yksin, vaan rinnalla on suuri joukko sisaria. 

Olen itse kokenut häirintää muun muassa opettajalta, esimieheltä, seurakunnan työntekijältä ja täysin tuntemattomilta tyypeiltä. Jotkut asiat ovat jääneet kaivelemaan vuosikausiksi, sillä en ole osannut puolustaa itseäni. Itse tekoa enemmän on jäänytkin jopa mietityttämään se. Miksi en sanonut mitään? Minkä takia hyväksyin tällaisen käytöksen?

Joten jos kohtaatte seksuaalista häirintää, uskaltakaa avata suunne. Sanokaa, ettei tämä ole ok. Se on myös häirikölle palvelus. Tuntuu että monet nimittäin sekoittavat seksuaalisen häirinnän flirttiin. Erona on tietysti se, että flirttailussa on kaksi osapuolta ja seksuaalinen häirintä on yksipuolista. Niin kauan kun kikattelemme defensseissämme kommenteille, emmekä kerro miltä häirintä oikeasti tuntuu, on vastapuolenkaan vaikea ymmärtää asian vakavuutta. Ja sanottakoon vielä, että olen kuullut tarinoita myös miehiltä, eikä tämä tietenkään ole vain naisten ongelma. 

Kommentit (11)
  1. Tuosta miesasiasta, monet miehetkin varmasti kokeneet ahdistelua, eikä se ole oikein, mutta se ei ole samalla tavalla rakenteissa kuin naisiin kohdistuva systemaattinen häirintä, joka on jollain sairaalla tavalla jopa hyväksyttyä, tai ainakin naisen itsensä syy. Tilanteita on yhtä monta kuin kokijoita, mutta yhteisenä tekijöinä on, että häirintä nimenomaan koskee oletusta häirittävän henkilön naiseudesta ja siihen liitettävistä attribuuteista. Tämä keskustelun pointin siirto toistuu puhuttaessa alisteisessa asemassa olevan ihmisryhmän ongelmista kun äkkiä keskusteluun halutaan liittää myös ryhmän x kokemat samankaltaiset kokemukset. Ymmärrän, että näin voidaan myös yrittää samaistua, mutta nyt ei ole puhe miehistä tai heidän yksittäisistä kokemuksistaan verrattuna kokonaiseen rakenteeseen joka asettuu naisia/naisoletettuja vastaan. En väheksy miesten kokemia ongelmia, mutta kyllästyttää että tässäkin naisten pitäisi taas kerran ennenkaikkea huomioida miehet myös.

  2. Minäkin olen jo vuosia tunnistanut, että tässä on kyseessä erittäin laaja, melkein kaikkia naisia koskeva ongelma, mutta en ole silti koskaan pystynyt reagoimaan siihen tuolla tavalla ”no niinhän me kaikki”. Johtuen varmasti siitä, että läihipiirissä on ollut ihmisiä, jotka ovat kertoneet kokemuksistaan ja erityisesti siitä, miltä se oikeasti tuntuu. Ei se itse hetki kun häirintä tapahtuu, vaan sen jälkeen se paskan määrä, mitä nainen kantaa tahtomattaan mukanaan 24/7 sen vuoksi, että joku päätti oikeudekseen käydä toiseen kiinni.
    Sitten tuli se päivä, jolloin itseeni käytiin käsiksi ja vaikka selvisinkin vahingoittumattomana tilanteesta pois, ne järkyttävät (ja selittämättömät) täydellisen arvottomuuden ja likaisuuden tunteet lyövät päälle niin, ettet voi muuta kuin maata lattialla ja huutaa.

    Kirjoitin myös omia tuntemuksiani tähän #metoo asiaan, mutta jotenkin kiihtyneessä tilassa sanan säilä viuhuu omalla kohdallani paremmin englanniksi, joten postaus päätyi englanninkieliseen blogiini: http://outlandish-blog.blogspot.com.ee/2017/10/me-too.html

    1. Toi siinä varmaan onkin kaikkein pahinta. Suuri osa ei koskaan tule kertomaan kokemuksistaan, vaan kantaa niitä häpeän tunteita koko elämänsä. Pitääpä käydä lukemassa, kiitos kun jaoit <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *