Mitäköhän muut ajattelee tästäkin?

Sain inspiraation tähän tekstin lukijalta, joka sanoi usein miettivänsä tekemisissään sitä, mitä muut ajattelevat? Olin pitkään itse samanlainen. Tein asioita, joita kuvittelin että minulta odotettiin, enkä edes tajunnut kuinka paljon se pidätteli minua. Asetin itse itselleni näkymättömiä rajoja, joita ei sopinut ylittää. Parikymppisenä koin elämäni ensimmäisen kunnon kriisin, identiteettikriisin. Havahduin nimittäin silloin siihen, ettei minulla ole hajuakaan kuka minä olen.

 

Se oli todella vaikea ja pitkä prosessi, mutta myös tärkein ja hienoin opetus tähän astisessa elämässäni. Olin ollut 15-vuotiaasta asti seurustelusuhteessa ja jossain vaiheessa aikuistumista sitä kasvoi toiseen ihmiseen niin kiinni, ettei tiennyt mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa. Ravistelin itseni irti siitä minästä ja niistä ennakko-odotuksista joita minuun kohdistettiin ja se oli paikoin melko kivuliasta.

 

Kuitenkin muiden ihmisten mielipiteistä välittäminen on asia, josta kannattaa ennemmin tai myöhemmin päästää irti. Nykyään tuntuu hassulta ajatella, että joskus olen saattanut jättää jotain tekemättä pelätessäni muiden suhtautumista asiaan. Ja mitä niiden muiden puheisiin tulee, mitä niillä oikeastaan on väliä?

 

Yleensä ne ketkä pui kamalasti muiden ihmisten asioita ja arvostelevat toisia, on niitä ketkä eivät itse uskalla tavoitella omia unelmiaan ja siksi heitä sapettaa muiden onnistumiset. Kun itse kuulen muiden arvostelevan ihmisiä keitä he eivät tunne, saatan välillä sanoa vähän turhankin tiukasti siitä. Toisinaan taas ajattelen, että tällä henkilöllä on itsellään itsetunto kovin huono ja pidän mölyt mahassani. Joka tapauksessa mielestäni muiden arvostelu on inhottavaa itsensä jalustalle nostamista. Joten minkä takia tällaisilla mielipiteillä edes olisi mitään arvoa?

 

Ja silloin kun uskaltaa tehdä niitä asioita mitä oikeasti sisimissään haluaa, eikä pidättäydy pelon takia, huomaa helpommin ketkä niitä oikeita ystäviä onkaan. Ja muutenkin elämästä tulee paljon helpompaa kaikin puolin.

 

“Be who you are and say what you feel, because those who mind don’t matter, and those who matter don’t mind.”

-Bernard M. Baruch

 

Mukavaa lauantaita toverit!

 

 

Kommentit (25)
  1. Tää teksti etenkin osu ja uppos. Mä olin itse teini-ikäsenä kunnon seinäruusu ja muiden miellyttäjä – onneks vaikeuksien kautta voittoon ja löysin myös itseni ja onnistuin pääsemään ns ”ylikiltteydestä” ja muiden miellyttämisestä eroon ja löytämään edes hippusen sitä omaa itseäni 🙂 Sitä tuntu aina että jää kaveriporukkansa alle, onneksi vaihtui ajan saatossa ystävätkin sitten niihin oikeisiin ystäviin 😉

    Ehdottomasti jään lukemaan sun blogia, itsekkin olen lähikuukausina alkanut enemmän ja enemmän kiinnostua siitä mitä suuhun nappailee ja käymään salillakin säännöllisemmin ystävän kera, toisiamme tsemppaillen! 🙂 Ihana blogi!

  2. Ihana postaus, ja tuo lausahdus lopussa! (:

    Mussa eniten ajatuksia herätti tuo, kun kerroit omasta seurustelusuhteestasi (p.s. ihanan rohkeaa! Huomaa, että annat bloggaamiselle oikeasti kaikkesi!).
    Mä itse vältän seurustelua juuri sen takia, että mä tiedän olevani itse vielä ihan täysin kesken ihmisenä. Tän voi totta kai sitten jossain vaiheessa kätevästi sekoittaa rakkauden pelkoon, mutta koetan pitää tän oikean ajatuksen päätökseni takana kirkkaana mielessä. Oon siis itse vielä tosi nuori, että en hukkaa elämääni tähän ajatukseen. 😀 Musta on tärkeää pärjätä ensin itsekseen ja olla täydellisen sinut itsensä kanssa, vasta sitten on rahkeita rakastaa toista kunnolla.

    Kiitos ihana Elsa! ♥

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *