Omien vanhempien jalanjäljillä

Viimeaikoina on tullut paljon mietittyä omaa lapsuutta. Sitä, mitä asioita haluaa tehdä oman lapsen kanssa samalla tavalla kuin omat vanhemmat ja mitä juttuja puolestaan ihan toisin. Viimeistään kaikenlaisia kasvatusopuksia tutkaillessa on ymmärtänyt, kuinka etuoikeutetussa asemassa onkaan kasvanut.

Näissä asioissa haluaisin onnistua samalla tavalla kuin vanhempani.

Käytöstavat. Meillä oli aina todella tärkeää olla kaikille kohtelias, esitellä itsensä kättelemällä ja katsoa silmiin, sanoa kiitos, ja oppia miten ruokapöydässä käyttäydytään. Ruoka syötiin aina pöydän ääressä loppuun saakka, haarukkaa ja veistä opeteltiin käyttämään oikein, pöydästä poistumiseen kysyttiin lupa ja lautanen vietiin mennessä pesukoneeseen. Simppeleitä juttuja, mitä ei kuitenkaan kaikissa perheissä noudateta. Itselleni tämä on ollut kuitenkin aina todella tärkeää ja toivon että osaan opettaa myös omalle lapselle hyvät käytöstavat, sillä ne auttavat elämässä melko paljon.

Kannustaminen. Olen ollut siinä onnekkaassa asemassa, että vaikka emme ole olleet erityisen varakkaita, harrastuksiini on aina panostettu. Jos vain osoitin kiinnostusta jotain asiaa kohtaan, sille annettiin mahdollisuus. Kun halusin kirjoittaa ensimmäisen satukirjani 5-vuotiaana, äitini naputteli sen kirjoituskoneella kärsivällisesti minun sanelujen perusteella. Tai kun olin soittanut melodikaa pari viikkoa niin, että isosiskoni oli joutunut kyykkimään pöydän reunassa puhaltaen siihen jotta pystyin leikkimään että se on piano, ostettiin minulle ihan oikea piano. Pääsin myös tanssitunneille ja teatterikerhoihin sekä -leireille. Esityksissä käytiin aina.

Tämä sama kannustus on näkynyt myös myöhemmin elämässä. Minun ei ole ikinä tarvinnut perustella esimerkiksi nykyistä työtäni vanhemmilleni, vaan he ovat aina olleet aidon kiinnostuneita ja kannustavia tätä hommaa kohtaan ihan alkumetreiltä lähtien. Vaikka epäilyjä ja ihmettelyjä usein kuulee muilta, varsinkin hiukan vanhemmilta ihmisiltä, eivät omat vanhempani ole koskaan aliarvioineet työtäni. Tämän kannustavan ja kiinnostuneen asenteen toivon välittäväni myös oman lapsen tekemisiä kohtaan.

Luottamus. Ilmapiiri oli aina sellainen, että kaikesta voitiin puhua ja luottamus oli kova. Aina oli tervetullut kotiin, vaikka olisi kuinka mokannut. Siitä on tullut vahva luotto siihen, että takana on tukiverkko joka ei missään tapauksessa hylkää. Mieheni sanoo minulle aina, jos olen allapäin tai lohduton jostain syystä että ”sua rakastatetaan.”Ja siitä tulee niin hyvä mieli joka kerta. Koska tietää että se on totta. Se ei tarkoita vain hänen rakkauttaan, vaan paljon enemmän. Sellaisen olon haluan meidän lapsellekin.

Ja tietenkin on myös asioita, joita haluan tehdä toisella tavalla.

Perinteet. Meillä ei oikein koskaan ollut mitään perinteitä. Ymmärrän ajatuksen tämän takaa, ja se varmasti johtaa juurensa siitä että vanhempani halusivat olla moderneja, eivätkä suorittaa jotain kankeita juttuja mitä ovat esimerkiksi itse joutuneet väkipakolla suorittamaan juhlapyhinä. Monilla ystävillä oli kuitenkin perheensä kanssa erilaisia perinteitä, joista olin aina hiukan kateellinen. Ne saattoivat olla esimerkiksi joka sunnuntainen brunssi perheen kesken ison ruokapöydän ääressä tai kesäreissu pihlajasaareen. Ei siis sen kummempia juttuja, mutta joku siinä säännöllisyydessä kiehtoi. Sen takia olen yrittänyt tehdä uusia perinteitä nyt aikuisiällä itse. Rakastan esimerkiksi meidän uutta jouluperinnettä, jossa otamme ”awkward family photon” aina jollain eri teemalla. Toivon myös, että meidän perheelle tulee ihan omat tavat ja traditiot viettää juhlapyhiä. Perinteinä voi olla vaikka majanrakennus jouluna olohuoneeseen ja sieltä Home alonen katsominen kuumaa kaakaota juoden tai Juhannusaaton lettukestit heti aamiaisella. Sellaisia juttuja, mitä on hauska perheen kesken muistella ja odottaa. Asioita, jotka rytmittävät vuotta jollain tapaa.

Perheen yhteinen aika. Tästä olin usein myös kateellinen ystävilleni. Minulla ja siskollani on 6,5 vuotta ikäeroa, joten hänellä oli usein jo omat juttunsa, emmekä viettäneet niin paljon aikaa koko perheen kesken. Olemme olleet vain yhdellä reissulla koko perhe, niin että minulla olisi jotain muistikuvia, mutta silloinkin olin 5-vuotias, joten ne eivät ole kovin vahvoja. Vanhempani erosivat minun ollessani 10, joten sen jälkeen luonnollisestikaan emme enää puuhailleet mitään yhtenä yksikkönä. Tavallaan on ihana, että on muodostunut kumpaankin vanhempaan ihan omanlainen suhde. Siitäkin olen puhunut monen ystävän kanssa, joiden vanhemmat ovat edelleen yhdessä. Joillain on jäänyt sellainen henkilökohtainen suhde jompaan kumpaan täysin rakentumatta, kun aikaa vietetään aina vain porukalla. Joten kaipa sitä aina kaipaa sitä, mitä ei ole. Toivoisin kuitenkin, että voisimme kokea paljon yhdessä ja muutenkin viettää sellaista laatuaikaa porukalla.

Urheilu. Minua ei koskaan juuri tuupittu urheilemaan. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi lenkillä käyminen tai vaikkapa uiminen eivät olleet koskaan meidän perheessä mitään aktiviteetteja. Naapurini opetti minut aikoinaan uimaan, mutta intohimoa siihen hommaan ei koskaan löytynyt. Juoksemista vihasin aina, sillä en ollut sitä koskaan tehnyt, ja kuntoni siihen oli aina todella heikko. Sen sijaan olen saanut paljon muita hyviä asioita, kuten esimerkiksi kulttuurikasvatusta. Onnekseni innostuin jo lapsena tanssista, joka on hyvin fyysistä. Joten vaikka en mielläkään sitä urheiluksi vaan taiteenlajiksi, sain myös sitä kautta kuntoa kohotettua. En ole kuitenkaan vielä tänä päivänäkään löytänyt sellaista iloa urheiluun, mikä monilla lapsesta asti paljon liikuntaa harrastaneilla on. Tietenkään tämä ei ole asia, josta voisin sysätä vastuuta täysin vanhemmilleni. En luultavasti koskaan vain ollut kamalan kiinnostunut siitä.Toivon kuitenkin, että voisin itse näyttää (ja ehkä luotan tässä vielä enemmän mieheeni) sellaista tervettä suhtautumista liikkumiseen ja urheiluun.

Olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän pohdintoja aiheesta. Mitä juttuja haluatte tehdä toisin itse ja mistä asioista pitää kiinni omien lasten kasvatuksen suhteen?

perhe ajattelin-tanaan vanhemmuus lapset
Kommentit (12)
  1. Lapsi on peili, joka näyttää kaikki puolesi (ne hyvät ja ne pahimmat) ja tätä on välillä vaikea kestää. Toisaalta se on myös sitä opettavaisinta, kun huomaa itsessään lapsuudenkodin piirteitä, joita ei olisi halunnut tuoda omaan perheeseen. Tärkeää on tehdä lasten kanssa juuri sitä, mistä itsekin nauttii. Meillä esim. lautapelit (https://www.lelukaupat.fi/perhepelit/k-166). Jos yrittää tehdä vastentahtoisesti, niin lapsi kyllä huomaa. Leikkimisen ja hassuttelun löytäminen itsestään on tärkeää. Todellisuus muodostuu sellaiseksi, miksi sen luomme, joten kannattaa olla tietoinen niistä asioista, jotka itsessä vaikuttavat muun muassa siihen, minkälaiseksi lapsiperhearjen kuvittelee/suunnittelee. Tässä vaiheessa omassa elämässä tuntuu tärkeältä, että kaikki perheenjäsenet tulevat nähdyksi ja hyväksytyiksi sellaisena kuin ovat. Myös negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat elämään.

  2. Hyvä postaus, tärkeä aihe!
    Mä haluan myös rakentaa perinteitä, ja nyt kun lapset ovat 3 ja pian 1-v, niin olen jo alkanut sellaisia pikkuhiljaa luomaan. Esim. sunnuntaisauna ja sen jälkeen banaaniletut tai pannarit iltapalaksi, eli ihan arkisiakin juttuja, jotka helppo toteuttaa 🙂 Ja joulusta haluaisin luoda maagisen – meillä kotona äiti aina stressasi ja oli ärtynyt, kun halusi suorittaa ruokapöydän täyteen kaikkea vaikka meitä oli vaan neljä syömässä. Se jotenkin varjosti aina kaikkia jouluja. Musta olisi ollut myös ihana katsella yhdessä elokuvaa jouluaattoiltana, mutta äiti vaan luki kirjaa ja isä katseli telkkaria omassa huoneessaan, ei me ikinä kokoonnuttu perheenä tekemään mitään kivaa. Ei ikinä käyty missään perheenä, muuta kuin kaupoilla jos piti tehdä hankintoja. Aina menin isän kanssa kahdestaan retkille, urheilutapahtumiin, leikkipaikkoihin ja uimahalliin, kun äiti halusi omaa aikaa ja mun veljeä ei hirveästi kiinnostanut eikä sitten vaadittu osallistumaankaan. Sekin on asia, jonka haluan tehdä eri tavalla – kyllä lapsilta pitää vaatia osallistumista yhdessäoloon, vaikka tekeminen ei olisikaan mieluista. Ja vaikka itsekin vaalin suuresti omaa aikaani, niin näin jälkikäteen huomaan, että lapsena jo etäännyin omasta äidistäni koska ei me ikinä tehty mitään yhdessä. Äiti oli vaan töissä ja sen jälkeen viihtyi omissa oloissaan. Ehkä meidän pikkulapsiaika oli nin kuormittavaa että se vaikutti myöhemminkin. Ja kun vanhempien parisuhde oli huono, niin yhdessä ei varmaan huvittanut hirveästi mitään tehdä. En tiedä, mutta se johti siihen että en ole ikinä kokenut äitiä mitenkään läheiseksi jolle voisi uskoutua tai jonka kanssa olisi kiva tehdä asioita. Meillä on tosi muodolliset välit.
    Haluaisin myös opettaa muiden kunnioittamista ja sitä, ettei kenenkään ulkonäköä puida tai arvostella.
    Myös mainitsemasi käytöstavat ovat tärkeitä, olen kiitollinen että meille ne opetettiin myös lapsena.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *