”Mitä sulle kuuluu?” on kysymys jonka kuulee aika usein. Se sanotaan sillä tavalla totutun kaavan mukaan törmätessä johonkin tuttuun. Se jollain tapaa kuuluu siihen moin perään. Ehkä olen amerikkalaistunut, mutta tuntuu ettei siinä ole kuitenkaan tarkoituksena kertoa mitä oikeasti kuuluu. Vakiovastaukset ”hyvää kuuluu, mitäs sulle?” ”no mitäs tässä” ”Ihan ok, eipä mitään kummempaa”.
Mutta kysymys ”mitä sulle oikeasti kuuluu, oletko onnellinen?” on jo ihan eri tavalla latautunut. Pidin Instagram storyssa perjantaina kysymys & vastaus hetken, jossa yksi kaverini kysyi näin. Hän sanoi ettei koskaan kysy vain mitä kuuluu, sillä haluaa oikeasti tietää miten ihmisillä menee. Aloin pohtia, kuinka pitäisi aina itsekin esittää kysymys näin. Mitä kuuluu on kysymyksenä vähän torso. Mutta heti kun siihen liittää jonkun lisäkysymyksen, muuttuu sen merkitys.
Usein kuvittelemme tietävämme mitä jollekin toiselle kuuluu, sillä seuraamme toistemme sosiaalista mediaa. Aivan liian usein tulee itsekin tehtyä olettamuksia jostain ihmisestä pelkän some-presenssin takia. Varsinkin jos kyseisellä henkilöllä on jotain sellaisia asioita, jotka omasta elämästä puuttuu.
Jonkin aikaa sitten viestittelin yhden vanhan ystäväni kanssa, jonka kanssa emme ole nähneet pitkään aikaa. Hän kirjoitti näin ”mulla on sellanen olo, että sulla on kaikki hyvin, ja se on tärkeintä.” Jäin pohtimaan tätä pitkäksi aikaa. Ensinnäkin tulin hyvin surulliseksi, sillä hän ei missään vaiheessa kysynyt, onko tämä oletttamus totta. Tärkeintä oli, että se oli hänelle totta. Tiedän, ettei hän tarkoittanut tällä mitään pahaa, hän vain kuvitteli tietävänsä enemmän kuin tietää. Aloin myös miettiä, kuinka monesta ihmisestä minä teen samoja olettamuksia?
Elämme nimittäin vähän ristiriitaisessa jakamisen kulttuurissa. Tavallaan todella yksityisiäkin asioita jaetaan somessa. Intiimitkin hetket saattavat päätyä facebook-päivitykseen, podcastiin tai instagram-kuvaan. Linkedinistä näkee tuttujen urakehityksen ja insta storyistä puolestaan railakkaiden juhlien videomontaasin. Kun jakaa niin paljon, seuratessa näitä ihmisiä tulee illuusio siitä että tiedämme kaiken heidän elämästään.
Törmään usein ystävieni seurassa siihen, että ”Elisasta aina tietää että mitä sille kuuluu, kun kaiken voi lukea blogista.” Mutta kun ei tietenkään voi. En ota tätä mitenkään loukkaavana, sillä ymmärrän sen todella hyvin. Ja ihan samalla tavalla tämä pätee myös muihinkin somen käyttäjiin, jotka omasta elämästään jakavat asioita.
Uskon kuitenkin, että suurin osa jättää ne kipeimmät asiat sosiaalisen median ulkopuolelle. Kaisa kirjoitti koskettavan postauksen keskenmenosta jonkin aikaa sitten. Se oli hyvä osoitus siitä, kuinka vaikeita asioita voi olla meneillään, vaikka sometili näyttäisikin ulkopuolisen silmiin täydelliseltä. Asioilla on usein kaksi puolta, eivätkä ne sulje toisiaan pois.
Jos itsellä on esimerkiksi pieniä lapsia kotona, tiukka rahatilanne ja tuo asia määrittää jokapäiväistä arkea hiukan synkemmäksi, voi kuvitella että reissukuvia ja mielenkiintoisia duuniprojekteja täynnä olevan tyypin elämä on täydellistä. Kuitenkin tämän tyypin elämää saattaa varjostaa vaikka lapsettomuus tai lukuisat keskenmenot. Samalla tavalla hän saattaa kadehtia lapsiperhearjesta nauttivan elämää ymmärtämättä että samalla hänelläkin voi olla omat haasteensa.
Joten jatkossa, pyrin olla kysymättä pelkästään mitä kuuluu. Sen sijaan kysyn jotain, millä on vähän enemmän painoarvoa.
Oletteko te törmänneet tällaisiin olettamuksiin? Tai oletteko tehneet tällaisia muista ihmisistä?
Lisää aiheesta:
Kun et tiedä, älä oleta
Olen yhtä kuin sometilini
