Olen monesti puhunut täällä introverttiydestä. Sijoitun itse varmastikin melko keskelle tätä introvertti-ekstrovertti skaalaa vaikka sinne introverttiyden puolelle selkeästi jäänkin. Sen takia onkin ollut usein vaikea samaistua kumpaankaan kuvaukseen täysin. Eniten ärsyttää silloin, kun monet toteavat että ”ethän sä ole introvertti sillä tykkäät käydä ulkona ja jutella ihmisten kanssa, olet sanavalmis etkä vaikuta yhtään ujolta”. En itse koe, että esimerkiksi ujous liittyisi mitenkään introverttiyteen. Kyseessä on vain sitä että ihmisten kanssa oleminen kuormittaa, vaikka siitä nauttisikin. 

Nyt kun olemme muuttaneet keskelle tietynlaista elämää, sykettä ja ystäviä, olen ollut hämmentynyt siitä kuinka hyvin olenkaan täällä viihtynyt. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun ystäväni kanssa, joka asuu huomattavasti rauhallisemmalla alueella kauempana keskustasta. Hän nimittäin sanoi, että hänen täytyy asua siellä, jotta osaisi rauhoittua. Hän käy nimittäin joka päivä keskustassa ja sopii sinne aina treffit ystäviensä kanssa. Hän on kovin menevä ja hakeutuu vilinän keskelle. Mikäli hän asuisi myös tällaisella alueella kuin me, olisi hänen vaikea koskaan rauhoittua. 

Tämä oli jotenkin silmiä avaava oivallus minulle. Sillä tajusin että minulle tämä asuinpaikka toimii samalla tavalla tasapainoittajana, mutta toiseen suuntaan. En käy keskustassa muuten kuin työasioissa, eikä minulle tulisi mieleenkään sopia sinne treffejä vapaapäivänä. Viihdyn parhaiten kotona tai ystävien luona tai viihtyisissä kuppiloissa ja ravintoissa lähialueilla joihin lähtemiseen on vain pieni kynnys. Mikäli asuisin pidemmällä (tai kuten olen aiemmin asunut pitkään) on minulla todella suuri riski jämähtää kotiin ja eristäytyä täysin kaikista muista. 

Kotona olo on ihanaa ja varsinkin minulle tarpeellista, mutta se myös etäännyttää helposti. Vaalin omaa aikaani niin, että en uskalla täyttää sosiaalista kalenteriani kovin täyteen sillä olen työni puolesta usein paljon erilaisten ja uusien ihmisten kanssa tekemisissä päivän mittaan. Mikäli olen sopinut jokaiselle illalle treffit jonkun ystävän kanssa sellaisena viikkona kun olen työn puolesta käyttänyt jo sosiaaliset akut tyhjiksi, harmittaa sillä en pysty enää antamaan itsestäni mitään. Ennen tämä tarkoitti sitä, että suurin osa illoista tuli vietettyä kotisohvalla. Podin myös jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, kuinka huono ystävä olen.

Nykyään kuitenkin kun asuu niin keskellä kaikkia, voi paljon vapaammin sopia yllätystreffejäkin. Mikäli on istunut koko päivän verkkareissa kotonaja illalla on sellainen olo että olisikin energiaa tavata jotain ystävää, voi laittaa viestiä ja ehdottaa yhteistä kävelylenkkiä, viinilasillista, saunailtaa tai vaikkapa vain yhteistä television tuijottelua ja uunileipien valmistamista. On tilaa ihan erilaiselle spontaaniudelle. 

Olen huomannut olevani paljon sosiaalisempi kuin ennen tänne muuttoa, ja kuitenkin juuri niissä omissa rajoissani. Kynnys kotoa lähtemiselle on paljon pienempi ja aina ei tarvitse olla koko iltaa poissa. Voi vaikkapa käydä vain tunnin treffeillä jonkun kanssa. Ennen tällainen tuntui hölmöltä, kun matkoihin meni jo saman verran aikaa, ellei enemmänkin. 

Koen täällä asuessani myös olevan jollain tapaa osa jotain. Sitä on vaikea selittää, mutta tunne on samanlainen kuin New Yorkissa asuessa. Että vaikka itse ei tekisikään mitään muuta kuin viettäisi koko päivän kotona pyykkäillen, kokkaillen ja kirjaa lukien, on sellainen olo että voisi halutessaan milloin tahansa punata huulet, heittää korot jalkaan ja mennä alakertaan vaikkapa kuuntelemaan jazz-bändiä. Vähän kuin olisi osa sitä sykettä ja elämää mikä asunnon rajojen ulkopuolella tapahtuu, vaikka ei ottaisikaan siihen millään tapaa osaa. 

En tiedä saiko tästä nyt mitenkään kiinni tai samaistuko kukaan? Olisi mielenkiintoista kuulla teidän näkemyksiänne tähän asuinpaikka-asiaan.