Vanhemmuus on tietyllä tapaa nuoruuden loppu
Yhtenä päivänä autossa radiosta tuli pitkästä aikaa Alphavillen Forver young. Kappale, jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Mieheni ajoi, minä katselin vaihtuvia maisemia ja kuuntelin sanoja. Aloin miettiä, kuinka olimme saaneetkaan venyttää nuoruutta ihan äärimmilleen. Aloin elämään nuoruutta poikkeuksellisen varhain ja pidin siitä kiinni hyvin pitkään. En koskaan kokenut, että lapsuuteni olisi jäänyt jotenkin liian lyhyeksi, sillä en kamalasti pitänyt siitä elämänvaiheesta.
Rakastin puolestaan sitä huoletonta elämää, missä kaikki ovet tuntuivat olevan auki ja jokainen päivä oli mahdollisuus spontaaniin seikkailuun. Ei tarvinnut vastata kellekään, eikä ollut vastuussa muista kuin itsestään. Yhtäkkiä olin herkistynyt kyyneliin. Mitä pidemmälle asiaa ajattelin, sitä kovempaa kyyneleet alkoivat virtaamaan. Mietin, kuinka meidän tullessa vanhemmiksi, tämä yliajalle kestänyt nuoruus loppuu tietyssä määrin.
Ja nyt ennen kuin joku tulee sanomaan, että kyllä sitä lapsenkin kanssa voi vaikka mitä ja ei elämä siihen lopu, niin ei tietenkään. Mutta uskallan väittää, että monille se tietynlainen vapaus ja huolettomuus tarkoittaa todella eri asioita. Tiedän pääseväni edelleen ravintolaan, baariin ja ulkomaanmatkalle. Mutta se, että voisimme olla täysin vapaita kaikista huolista ja keskittyä täysin itsekkäästi vain omiin tarpeisiin ja spontaaneihin mielihaluihimme, on historiaa. 
Mieleeni tulvi ihan kummallisia muistoja viimeisen 15 vuoden ajalta. Eräs narikkatyö, jossa tapasin hauskan tyypin ja päätin samana yönä lähteä kahden täysin tuntemattoman tytön kanssa Floridaan jouluna 3 viikoksi. Yksi päivä, jolloin olin viettämässä hellepäivää rannalla, ja lähdin 3 ystäväpojan kanssa sieltä suoraan Hankoon. Minulla oli vain päälläni olevat bikinit, shortsit ja toppi ja pyyhe mukana. Valvoimme aamuyöhön ja nukuimme pakettiautossa ilman patjoja.
Ne ystävän läksiäiset, joista lähdimme suoraan baarista mieheni kanssa Kreikkaan. Tai se, kun ostimme vain menoliput Nyciin ajatuksella, tullaan ehkä joskus vuoden päästä takaisin. Ja kun ihmiset kysyivät, mitä meinaamme ensimmäisen 3 kuukauden jälkeen, nauroimme. Emme me tiedä! Ehkä menemme Väli- tai Etelä-Amerikkaan. Kukapa niin pitkälle vielä miettisi.
Mitä syvemmälle muistoihini sukelsin, sitä vähemmän tunnuin saavani henkeä kyyneliltäni. Yhtäkkiä mieheni vilkaisi hätääntyneenä viereensä ja kysyi onko kaikki hyvin. Ja olihan minulla. En tiennyt, itkinkö enemmän nostalgisista syistä ja siitä, kuinka ihanaa on, että olemme päässeet tekemään ja kokemaan niin paljon. Vai sitä, kuinka tästä kaikesta on pelottava luopua.
Uskon myös, että tietyllä tapaa nämä ovat sellaisia asioita joita menettäessään saa jotain parempaa tilalle. Nyt se kaikki on sellaista, mistä ei tiedä vielä mitään. Monet asioista, mitä olin haaveillut tekeväni, on sellaisia mitkä voi tehdä myös lapsen kanssa. Voimme edelleen muuttaa uudelleen Nyciin tai oikeastaan minne vain. Voimme ostaa minivanin ja ajella ympäri Jenkkejä, Australiaa tai Uutta-Seelantia. Ja saamme elää ihan uudenlaisia seikkailuja kun matkassa on utelias tyyppi, jonka silmin voi katsella maailmaa.
Onko siellä muita, jotka ovat kipuilleet samojen ajatusten kanssa ennen vanhemmuutta?
Olen luonteeltani sellainen, joka on aina mieluummin liian aikaisin kuin myöhään yhtään missään. Tiedän, ettei tämä ole aina suotavaa, esimerkiksi illalliskutsuilla joilla isäntä ei osaa odottaa vieraita vielä sillä kutsutulla kellonlyömällä paikan päälle. Tämä on silti jossain todella syvässä dna:ssani ja sitä vastaan on vaikea taistella. Kiitän ja syytän tästä vanhempiani, jotka eivät ole varmaan koskaan elämässään myöhästyneet mistään.
