Vanhemmuus on tietyllä tapaa nuoruuden loppu

Yhtenä päivänä autossa radiosta tuli pitkästä aikaa Alphavillen Forver young. Kappale, jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Mieheni ajoi, minä katselin vaihtuvia maisemia ja kuuntelin sanoja. Aloin miettiä, kuinka olimme saaneetkaan venyttää nuoruutta ihan äärimmilleen. Aloin elämään nuoruutta poikkeuksellisen varhain ja pidin siitä kiinni hyvin pitkään. En koskaan kokenut, että lapsuuteni olisi jäänyt jotenkin liian lyhyeksi, sillä en kamalasti pitänyt siitä elämänvaiheesta. 

Rakastin puolestaan sitä huoletonta elämää, missä kaikki ovet tuntuivat olevan auki ja jokainen päivä oli mahdollisuus spontaaniin seikkailuun. Ei tarvinnut vastata kellekään, eikä ollut vastuussa muista kuin itsestään. Yhtäkkiä olin herkistynyt kyyneliin. Mitä pidemmälle asiaa ajattelin, sitä kovempaa kyyneleet alkoivat virtaamaan. Mietin, kuinka meidän tullessa vanhemmiksi, tämä yliajalle kestänyt nuoruus loppuu tietyssä määrin. 

Ja nyt ennen kuin joku tulee sanomaan, että kyllä sitä lapsenkin kanssa voi vaikka mitä ja ei elämä siihen lopu, niin ei tietenkään. Mutta uskallan väittää, että monille se tietynlainen vapaus ja huolettomuus tarkoittaa todella eri asioita. Tiedän pääseväni edelleen ravintolaan, baariin ja ulkomaanmatkalle. Mutta se, että voisimme olla täysin vapaita kaikista huolista ja keskittyä täysin itsekkäästi vain omiin tarpeisiin ja spontaaneihin mielihaluihimme, on historiaa. 

Mieleeni tulvi ihan kummallisia muistoja viimeisen 15 vuoden ajalta. Eräs narikkatyö, jossa tapasin hauskan tyypin ja päätin samana yönä lähteä kahden täysin tuntemattoman tytön kanssa Floridaan jouluna 3 viikoksi. Yksi päivä, jolloin olin viettämässä hellepäivää rannalla, ja lähdin 3 ystäväpojan kanssa sieltä suoraan Hankoon. Minulla oli vain päälläni olevat bikinit, shortsit ja toppi ja pyyhe mukana. Valvoimme aamuyöhön ja nukuimme pakettiautossa ilman patjoja. 

Ne ystävän läksiäiset, joista lähdimme suoraan baarista mieheni kanssa Kreikkaan. Tai se, kun ostimme vain menoliput Nyciin ajatuksella, tullaan ehkä joskus vuoden päästä takaisin. Ja kun ihmiset kysyivät, mitä meinaamme ensimmäisen 3 kuukauden jälkeen, nauroimme. Emme me tiedä! Ehkä menemme Väli- tai Etelä-Amerikkaan. Kukapa niin pitkälle vielä miettisi. 

Mitä syvemmälle muistoihini sukelsin, sitä vähemmän tunnuin saavani henkeä kyyneliltäni. Yhtäkkiä mieheni vilkaisi hätääntyneenä viereensä ja kysyi onko kaikki hyvin. Ja olihan minulla. En tiennyt, itkinkö enemmän nostalgisista syistä ja siitä, kuinka ihanaa on, että olemme päässeet tekemään ja kokemaan niin paljon. Vai sitä, kuinka tästä kaikesta on pelottava luopua. 

Uskon myös, että tietyllä tapaa nämä ovat sellaisia asioita joita menettäessään saa jotain parempaa tilalle. Nyt se kaikki on sellaista, mistä ei tiedä vielä mitään. Monet asioista, mitä olin haaveillut tekeväni, on sellaisia mitkä voi tehdä myös lapsen kanssa. Voimme edelleen muuttaa uudelleen Nyciin tai oikeastaan minne vain. Voimme ostaa minivanin ja ajella ympäri Jenkkejä, Australiaa tai Uutta-Seelantia. Ja saamme elää ihan uudenlaisia seikkailuja kun matkassa on utelias tyyppi, jonka silmin voi katsella maailmaa. 

Onko siellä muita, jotka ovat kipuilleet samojen ajatusten kanssa ennen vanhemmuutta?

Kommentit (19)
  1. Tulin äidiksi 6v.sitten. Lapsi oli toivottu ja raskauden aikana odotimme miehen kanssa lapsen syntymää ihan hirveästi. Synnytys meni hyvin ja olimme ensimmäisen lapsen kanssa tosi onnellisia ja sellaisia vähän kikattavan hölmistyneitä, että Herran jestas, tämä on nyt meidän ja tästä pitäis nyt huolehtia ainaki seuraavat 18-vuotta 😀 Muistan vieläkin tosi selvästi sen kipuilun vapauden menetyksestä, kun pukkasin vauvaamme kärryissä lämpimässä kesä säässä. Muistan vähän itkeneeni ja miettineeni, että olinko ihan hullu, kun vaihdoin kaiken huolettumuuden elämässä pois. Lasten saannin myötä, huoli lapsesta kulkee aina mukana ja sen ajatuksen jäsentely omaan päähän vei oman aikansa. Omaa aikaa otin tuolloin Koira lenkeillä. 15min lenkeillä saatoin toisinaan itkeä tihrustaa muuttunutta elämäntilannetta. Muistan, että 4kk kohdalla äiti sana itsestä puhuttaessa, tuntui vasta silloin luonnolliselta.

    Vanhemmaksi kasvaminen vie kaikilla oman aikansa. Lapset on parasta ja rakkainta mitä elämässä on tapahtunut. Lasten myötä on saanut merkityksen elämälle. Toki on muitakin tärkeitä asioita elämässä, kuten kaverit, mielekäs työ, mutta kaiken näiden edelle menee lapsen hyvinvointi. Jos nyt kysyttäisiin vaihtaisi ko vanhaan elämääni, niin en vaihtais 🙂 miehen kanssa edelleen välillä naureskellaan, että oispa elämä tylsää ilman lapsia 😀

  2. Tämä on yksi syistä, miksi en halua lapsia. On toki muitakin, mutta vapaus on mun tärkein arvo ja kokisin menettäväni sen lapsen myötä. Tsemppiä <3

    1. Mä en usko, että sitä vapautta sitten kuitenkaan oikeasti menettää. Ainakaan kokonaan. Mulle myös vapaus ja itsenäisyys on tosi tärkeitä arvoja, enkä koe että olisin niistä joutunut millään tapaa luopumaan parisuhteen myötä, vaikka monille sekin ajatus saattaa tuntua oudolta. <3 Mutta ymmärrän tosi hyvin myös vapaaehtoisesti lapsettomia! Se on monille juuri oikea ratkaisu. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *