Sain tämän kommentin alkusyksystä blogiin, kun kirjoitin olevani äärimmäisen iloinen siitä, että ostimme kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen yhteisen asuntomme, jonka ansiosta meillä on ylipäätään varaa perheasuntoon kantakaupungissa.

Kommentti oli varmaan tarkoitettu ivalliseksi, mutta itselleni tuli vain paha mieli kirjoittajan takia. Näin juuri viikonloppuna somessa jollain tämän Einsteinin sitaatin “On vain kaksi tapaa elää elämää. Ensimmäinen on kuin mikään ei olisi ihmeellistä. Toinen on kuin kaikki olisi ihmeellistä.” Tämä ajatus sopii tähän hyvin.

Kaikki on tosiaankin perspektiivistä kiinni ja itse voi valita, kokeeko mieluisaksi esimerkiksi vertailla omaa tilannetta muihin. On toki hyvä, että on tavotteita ja on valmis tekemään niiden eteen töitä. Silti onnellisuus löytyy niistä hetkistä, kun osaa aidosti iloita siitä juuri tämänhetkisestä tilanteesta.

Suurimpia onnen hetkiä usein koenkin ihan niissä arkisissa asioissa. Ja teen tätä fiilistelyä usein. Sanon ääneen, kuinka onnellinen ja kiitollinen olen. Totean kollegalleni, kuinka mieletöntä onkaan, että saamme tehdä tällaista työtä. Tai miehelleni, miten samperin onnekkaita olemmekaan että saamme jakaa elämämme toistemme kanssa. Katselen aamulla näkymää ikkunoistamme ja mietin, kuinka pitkään unelmoimme juuri tällaisesta. Ja että nyt se on meidän todellisuutta.

Voisin hyvin myös miettiä kaikkea, mitä meillä ei ole ja vertailla saavutuksia vaikka siihen mitä ystävämme ovat saaneet aikaan. En kuitenkaan koe, että tällainen toisi mitään lisäarvoa elämääni. Täytyy myös muistaa, että tässä vertailuhommassa usein unohtuu se, että kadehtiessa esimerkiksi jonkun taloudellista tilannetta, jättää usein huomioimatta ne urhaukset, mitä tämä henkilö on joutunut tehdä päästäkseen siihen pisteeseen. 

Asioita ei voi oikein irrottaa toisistaan. Yksi rikkaimmista kokemuksistani on meidän ulkomailla vietetty aika. Kun lähdimme 5 vuotta sitten Nyciin, tienasin vain 1500 € kuukaudessa. En oikein tiedä edes, miten se riitti, mutta ei se silloin tuntunut mitenkään kituuttamiselta. Sillä aikaa monet ystäväni maksoivat omia oppirahojaan kivutessaan urapolkuja ylemmäksi ja tekemällä ihan pirusti töitä. Sen takia he ovat tällä hetkellä todella hyvissä taloudellisissa asemissa.

Haluaisinko kuitenkaan vaihtaa niitä kokemuksia, joita tämä yrittäjän vapaus on meille tuonut, parempaan taloudelliseen tilanteeseen nyt? No en. Siksi on turha kadehtia joitain yksittäisiä asioita muiden ihmisten elämistä. Yleensä saavutusten takana on kuitenkin myös uhrauksia, jotka eivät aina ulkopuolelle heti näy.

En myöskään missään nimessä koe, että me olisimme jotenkin huonossa tilanteessa. Lähinnä tarkoitus oli korostaa tuota perspektiiviä ja sitä, kuinka näköjään meidänkin tilanne voi jonkun silmään näyttää ”huonolta”, vaikka itse olen siitä ihan järjettömän kiitollinen.

Silloin, kun ostin aikoinaan ensimmäisen asuntoni itäkeskuksesta, olisin voinut keskittyä siihen, kuinka haluaisin keskustaan, kuinka 70-luvulla rakennetussa talossa ei ole 20-luvun talon fiilistä, kuinka levotonta seutu usein oli ja miten minulla ei ollut varaa remontoida asuntoa niin kuin olisin halunnut.

Sen sijaan, mietin usein kuinka hienoa oli että sain ylipäätään lainaa asuntoon baarimikon palkalla, miten se oli kokonaan minun ja sain päättää siellä kaiken itse. Miten kauniilta metsänäkymä näytti kuudennen kerroksen parvekkeelta ja kuinka hyvä energia siellä oli. Kuinka lähellä kaikki palvelut oli ja metrolla pääsi keskustaankin näppärästi.

Olipa tilanne siis mikä tahansa, aina löytyy jotain mikä voisi olla paremmin. On paljon myös itsestä kiinni, kumpaan puoleen kallistuu ajatuksissaan. Aion jatkossakin elää niin, kuin kaikki olisi ihmeellistä. Ja keskittyä niihin asioihin, joista on kiitollinen.

En tiedä johtuuko se tästä pandemiasta vai raskaudesta, mutta aika kuluu jotenkin eri tavalla tällä hetkellä. Jotenkin paradoksaalisesti tämä vuosi on kestänyt ikuisuuden ja samalla on vaikea käsittää että raskaus on kohta ihan loppusuoralla. Tuntuu, että olen ollut vuosia raskaana ja samalla siltä, että vastahan sitä pissasin niihin tikkuihin.

On vaikea muistaa, millaista elämä oli ennen pandemiaa. Samalla tavoin, kun on vaikea muistaa millaista se oli ennen raskautta. Monista kanssasisaristani poiketen, en ole koko raskauden aikana unohtanut hetkeksikään tätä vatsassa kasvavaa uutta elämää. Se tuntuu niin kokonaisvaltaisesti omassa olossa, että ajatus on koko ajan läsnä.

Siitäkin huolimatta, tuntuu ettei pää ole vielä ihan täysin ehtinyt adaptoitua tähän ajatukseen. Vaikka lapsi on toivottu ja hartaasti odotettu, on silti vaikea käsittää sitä että meistä tulee ihan oikeasti vanhempia. Kun usein tuntuu edelleen siltä, että olemme itsekin vielä ihan lapsia.

Omat työt mietityttävät hiukan myös, mutta yritän olla antamatta niille liian suurta painoarvoa. Sitä ei voi etukäteen tietää, miten paljon on resursseja töiden tekemiseen, kun ei tiedä minkälainen vauva meille tulee. Jos jotain yrittäjyys on opettanut, on se, ettei ne kauhuskenaariot ikinä toteudu. Joten turha edes maalailla liian inhorealistista tulevaisuudenkuvaa, kun kaikki voi ihan yhtä hyvin mennä tosi hyvin. Ihan samoja juttuja mietin myös tämän pandemian takia.

On vähän sellainen olo, että olisi joulukuussa aloittamassa jossain uudessa pestissä, mihin ei ole mitään koulutusta. Eikä ketään perehdyttämässä ja katsomassa vieressä, että kaikki menee ohjekirjan mukaan. Vaikka kuinka opiskelisi etukäteen, emme voi tietää yhtään, mitä on edessä. Kirjoitin heinäkuussa asioista, mitkä tulevassa äitiydessä pelottaa. Ajattelin tuolloin, että nämä pelot kyllä ehtivät karisemaan ennen kuin h-hetki on käsillä. Osa onkin. Ja toiset taas ei.

Samanaikaisesti ei malttaisi odottaa, että vihdoin pääsee tapaamaan tuon uuden perheenjäsenen ja toisaalta hirvittää se, että meillä on enää joitain viikkoja ihan vain kahdestaan. Valehtelisin, jos väittäisin ettei minua ole yhtään mietityttänyt mitä tämä muutos tekee esimerkiksi parisuhteellemme. Vaikka lähtökohdat ovat todella hyvät, tai ehkä juuri siksi, jännittää miten kaikki muuttuu.

Samanlaista epävarmuutta kaiken suhteen aiheuttaa tämä pandemia. On vaikea ennustaa, miltä maailma tulee näyttämään puolen vuoden tai vuoden päästä. Tavallaan sen pohtiminen ei edes ole kovin mielekästä, sillä sitä ei voi kukaan tietää. En halua lukea pessimistisiä ennusteita, mutten myöskään tuudittautua siihen, että kaikki palautuisi yhtäkkiä vain ennalleen.

Saa nähdä, mistä tulen tämän vuoden jälkikäteen muistamaan. Peruuntuneista häistä tai maistraattivihkimisestä jonka teki notaari sininen kumihanska kädessään. Lamaannuttavasta pahoinvoinnista, nesteytysjauhon mausta tai asuntonäytöistä joiden aikana istuin kyykyssä tuuletusparvekkeella muovipussi kourassa. Tai kesästä, jolloin emme tehneet oikeastaan mitään. Kasvomaskeista ja hengästyneistä reissuista rautakauppoihin. Käsienpesusta, turvaväleistä ja teams-palavereista.

Tai ehkä muistan vain ne kultareunukset tältä vuodelta. Sen aamun, kun herätin mieheni kertomalla, että meille tulee vauva. Sen kun kilistimme kaasojen ja bestmanien kanssa ystävien takapihalla naimisiinmenolle. Ensimmäisen ultran, jossa pieni sydän sykki. Tai yksityisen ultra, jossa saimme tietää lapsemme sukupuolen. Minireissut Porvooseen ystävien mökille. Paljuilut, saunat, alkoholiton olut ilta-auringossa ja kummipojan ensimmäiset ryömimiset eteenpäin. Auringonlaskut väliaikaiskotimme Nolin kattoterassilla. Pienet hennot potkut vatsani sisällä ensimmäistä kertaa. Tai suuret vahvat potkut mieheni selkää vasten meidän nukkuessa peräkkäin. Unohtuuko kaikki remonttikaaos ja muistankin vain ensimmäisen yön unelmiemme kodissamme?

Aika näyttää. Mutta kummallinen vuosi tämä on ollut ihan kaikkinensa.