Olemme poikaystäväni kanssa olleet yhdessä kohta vuosikymmenen. Olen ollut viimeisinä vuosina peloissani siitä, että se ”alkuhuuma” jos sitä siksi voi enää sanoa, häipyisi jossain vaiheessa. Olen ollut kateellinen uusille pareille, ja niille perhosille vatsassa. Olen ollut huolissani, että urautuisimme jossain vaiheessa. Haluan, että olemme aina avoimia seikkauiluille kahdestaan, sillä tavalla kuin vastarakastuneilla on tapana. Missä vaan on kivaa, kunhan on kahdestaan.

Italiassa ollessa ympärillä oli useampi pariskunta, jotka olivat seurustelleet kymmenisen vuotta. Kun katselin heitä viikon ajan, ja näin kuinka kauniisti parit kohtelivat toisiaan, tajusin jotain. Olen ihan turhaan haikaillut niiden perhosten perään. Tämä missä nyt olemme, on paljon ainutlaatuisempaa. Pariskuntien läheisyys oli käsinkosketeltavaa, ja sellaista sanatonta toisesta huolehtimista. Kun tuntee toisen läpikotaisin, tietää mitä toinen kaipaa milloinkin. 

Sitä usein muistaa alkuvaiheesta vain ne huippuhetket. Ei sitä, miten oli aina epävarma olo. Itsestään ja toisesta. Kaikki jutut piti opetella uudelleen ja ymmärtää, miksi toinen käyttäytyi jollain tavalla. Onhan siinä paljon ihaniakin juttuja, mutta ei se alku pelkkää ruusuilla tanssimista ole. 

Nyt voi olla kokoajan 100 % oma itsensä, ja tietää että toinen on silti siinä. Tarvitsin vain pienen Italian reissun muistuttamaan siitä. Nyt takana on juuri varmasti kesän yhdet hauskimmista päivistä, jotka vietimme poikaystäväni kanssa yhdessä. Olemme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lomailleet yhdessä, ja koko viikonloppu on mennyt kuin vastarakastuneen huumassa. 

Se on vähän hölmöä, että tarvitsee joskus jonkun muun ihmisen näyttämään, mitä itsellä on jo. <3