Tiedän, että olen jalkalihaksiltani paljon heikompi kuin monet muut naiset. Minulla on aina niin lihasta, kuin rasvaakin kerääntynyt helpommin ylävartaloon ja jalat ovat pysyneet sellaisina syömäpuikkoina. Oli todella pitkään epämotivoivaa tehdä jalkaliikkeitä, kun painot olivat ihan mitättömiä ja pelkkä kyykkäyskin tuntui reisissä. Lukemattomia kertoja ollessani body pumpissa tai salilla, on minun käsketty vain laittaa reippaasti enemmän painoja vastusteluistani huolimatta. Muutama vuosi sitten yksi treeni ajoi minut jopa ylikuntoon, kun pt teetätti minulle niin kovan jalkatreenin.

Koska ylikunto oli suoraan sanottuna todella p*rseestä, ja maksoi minulle monen viikon treenit, olin ollut sen suhteen todella varovainen ja jopa pelännyt kovia kuormia. Kerran jopa suutuin yhdelle crossfit-tyylisen tunnin vetäjälle eräällä salilla, kun hän yritti pakottaa minulle kovempia painoja, enkä meinannut saada tankoa edes niillä 10 kiloilla irti maasta. ”Hei come on, kyllä sun toi pitää saada ylös!” oli varmasti tarkoitettu motivoivaksi kannustukseksi, mutta minut se vain suututti. 

Jollekin tuollainen valmennustekniikka varmasti toimiikin. Tulee sellainen raivo, että miten en pysty tähän kun muutkin pystyy? Itse lähinnä vain lannistun, kun koen valmentajan ajattelevan minun jotenkin sluibaavan vaikka todellisuudessa annan kaikkeni. En halua mennä salille monta kertaa viikossa vain kuulemaan, kuinka surkea olen. Kaipaan täysin erilaista motivaatiota. Kun vuosi sitten aloitin TFW:llä, tajusin minkä takia ne kovat painot on aina ennen ahdistaneet ja se on ollut juurikin tuosta valmennustavasta. TFW:llä kun ei ikinä verrata muihin, ei koskaan vaadita tekemään enemmän kuin on kykeneväinen ja kannustetaan ottamaan iisimmin, jos jonain päivänä ei ole ihan 100 prosenttinen olo. 

Meillä ei puhuta naisten ja miesten punnerruksista, tai muutenkaan vaikeammista tai helpommista liikkeistä. Jokainen liike on aivan yhtä hyvä ja tärkeintä on se, että treenaaja itse pääsee haastamaan itseään. Mikäli joku ei haasta tarpeeksi, saa skaalattua liikettä raskaammaksi ja mikäli johonkin ei pysty, mietitään korvaava liike. Ei ole tarkoituksena kilpailla ketään vastaan, vaan jokaista kannustetaan, oli hän sitten huippukunnossa tai ensimmäistä kertaa salilla. 

Siellä minua ei koskaan hävetä kysyä helpompaa liikettä, mikäli joku tuntuu liian rankalta, sillä kukaan ei katso kieroon. En pystynyt yhdessä vaiheessa tekemään ojentajapunnerruksia edes jalat maassa, joten sain aina sellaisen kuminauhan avuksi liikeeseen. Kun kuun viimeisellä viikolla nostamme maksimituloksia, ei sillä ole mitään väliä nouseeko sieltä 20 kiloa vai 200. Mikäli se on jonkun henkilökohtainen ennätys, hurraa koko jengi saavutukselle. 

Ja niin, enää ne isot painot ei todellakaan ahdista, vaan nälkä kasvaa treenatessa. Ensi viikolla meillä on tosiaan maksimipäivä, ja veikkaan että sieltä mavesta nousee ainakin se 65 kg, luultavasti enemmänkin. Monille varmasti naurettavan kevyt paino, mutta iso askel meikäläiselle! Tärkeintä onkin mielestäni aina muistaa se, mistä on lähdetty liikkeelle ja se, mitkä on tavoitteita. Jos alkutilanne on ollut sellainen, että muutaman rappusen nousu hengästyttää, saa, ja pitää olla todella ylpeä juostessaan ensimmäistä kertaa vaikka puoli kilometriä putkeen. 

Joten ei vertailla liikaa itseämme muihin, ellei se ole inspiraation hakemista, vaan keskitytään siihen omaan tekemiseen. Muistetaan myös iloita niistä onnistumisistamme, vaikka matkaa varsinaiseen maaliin olisikin vielä paljon. Olemme ainakin aina himpun verran lähempänä sitä.