Ajatuksia muuttuvasta kehosta
Olen tehnyt vuosia töitä sen eteen, että olisin armollinen itselleni, enkä ajattelisi ikävästi esimerkiksi vartalostani. Ja koen tässä melko hyvin onnistuneenikin. En myöskään kiinnitä juuri huomiota muiden kehoihin tai varsinkaan kommentoi niitä. En kehu laihtumista tai lihoamista, sillä niissä on taustalla ajatus, että pitäisi olla tietyn kokoinen.
Raskaus kuitenkin muuttaa kehoa väistämättä. Jotkut muutoksista ovat ohimeneviä ja toiset taas pysyviä. Ajattelin alkuraskaudessa, että en tietenkään ala stressaamaan muutoksista tai painonnoususta. Nautin edelleen pyöristyneestä vatsasta ja kurveista, joita minulla ei ole koskaan ennen ollut. Painonnousu ei pelota tai ahdista, sillä tässä vaiheessa en voi sille mitään. Minulla on ollut miltei samankokonen vatsa viikolta 11 asti, joten näytin heti alusssa hyvinkin raskaana olevalta.
Silti huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti esimerkiksi #postpartum kuvista, joita instagramissa näkee. Niissä juuri synnyttäneet naiset esittelevät usein täysin kadonnutta vatsaansa ylpeinä. Olen miettinyt paljon, mikä näissä kuvissa ärsyttää? Jos kehon muutokset eivät liikuta minua lainkaan, miksi nämä kuvat saavat vereni kiehumaan? Niiden taustalla varmasti on nimenomaan se kuvan julkaisijan oma pelko kehon muutoksista ja onni siitä, että se vartalo on pystynyt palautumaan niin nopeasti.
Silti tuntuu siltä, että nämä kuvat luovat tietynlaista painetta siitä, että viikko synnytyksestä pitäisi olla taas bikinikunnossa. Ja että tämä nopea palautuminen olisi jotenkin henkilön oma saavutus. Kehot ovat niin erilaisia, että siinä missä toisella jää kaikki kilot synnärille, voi toinen kantaa ”raskausmahaa” vielä kauan synnytyksen jälkeenkin. Ja sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Luulisi, että siinä vaiheessa on muitakin asioita mietittävänä, kuin oma keho.
Naisen vartalo käy niin suuren prosessin läpi, että tuntuisi kummalliselta, ettei sen jäljet näkyisi jonkin aikaa meissä. Mielummin keskittyisin siihen, miten kehoni on pystynyt luomaan täysin tyhjästä esimerkiksi toimivat aivot ja sydämen. Se on mielestäni paljon vaikuttavampaa, kuin se miltä näytän bikineissä.
Ja ymmärrän myös, että olen vasta hiukan yli puolessa välissä raskautta ja olen päässyt tähän asti hyvin helpolla kehon muutosten suhteen. Voi olla, että olisin eri mieltä jos tällä hetkellä kärsisin pahasta turvotuksesta, aknesta, peräpukamista, ihomuutoksista, suonikohjuista, omat kengät eivät mahtuisi jalkaan ja keho olisi täynnä raskausarpia. Olen kuitenkin kaikkeen tähän varautunut ja ajattelen, että monet vaivoista ovat kuitenkin väliaikaisia.
Ymmärrän myös sen, jos muutokset ahdistaa. Kiloja saattaa yhtäkkiä tulla monta kymmentä lisää ja oma keho ottaa aivan erilaiset mittasuhteet. Se ei välttämättä tunnu enää omalta. Ja näistä jutuista saa olla harmissaan, vaikka sen onkin vain ulkokuorta. Vaikka kehoitan olemaan armollinen itselleen, ei sen mielestäni tarvitse tarkoittaa sitä, että aina on itsevarma ja hyvä olo.
Välillä nimittäin ärsyttää sellainenkin puhe, kun hoikat ihmiset sanovat että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä vartaloon juuri sellaisena kun se on. Tai virheettömällä iholla siunattu tyyppi kertoo, kuinka meikkiä ei tarvitse tunteakseen itseään itsevarmaksi. Mielestäni on kaikkien oma päätös, mitkä jutut tuo itsevarmuutta. Jollekin se voi olla urheilu, toiselle koulutus, kolmannelle tietynlainen pukeutuminen tai hiukset. Ja välillä voi olla myös huonompi olo jostain jutusta itsessään, ilman että se tarkottaisi sitä, että ei arvostaisi itseään.
Tulipas nyt sekavaa ajatustenvirtaa tästä aiheesta, joten punaisen langan löytäminen voi olla hiukan vaikeaa. Selkeästi en oikein itsekään tiedä vielä, miten suhtautua näihin kehon muutoksiin. Ja näköjään ärsyynnyn yllättävän monista asioista nyt raskaana ollessani. Tästä ei ollut tarkoitus tulla tällainen valituspostaus, mutta näköjään siitä hiukan sellainen tuli.
Heräsikö ajatuksia aiheesta?
Vaeltelimme mieheni kanssa eilen ympäri Helsinkiä miltei koko päivän. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Paljon myös uudesta elämäntilanteesta ja sen herättämistä tuntemuksista. Jossain vaiheessa naurahdin, että meidän vanhempien ikäpolvi tuskin on aikoinaan kamalasti ajatellut näitä juttuja etukäteen tai kriiseillyt samalla tavalla jostain vapauden tunteen menettämisestä.