Somen kääntöpuoli
Luin Joonaksen viimeisimmän blogipostauksen, jossa hän pohti kaiken muun muassa myös sosiaalisen median kääntöpuolta. Sitä, kuinka yksinäiseksi se saa meidät joskus tuntemaan ja kuinka sen ansiosta saattaa näennäisesti haluta asioita, joita ei kuitenkaan ihan oikeasti halua.
Tunnistin monia ajatuksia myös omikseni ja samaistun tähänkin. Mietin myös sitä, kuinka monen ihmisen kanssa olen käynyt saman keskustelun. Sen, jossa toinen ihminen harmittelee sitä, ettei hänellä ole koskaan puistopiknikkejä, iltauinteja, teemaillallisia, mimosa-brunsseja, piha-olympialaisia, lautapeli-iltoja, grillibileitä tai muuta mukavaa, mitä kaveriporukat näyttävät kilpaa järjestävän sosiaalisen median maailmassa. Ja mistä ei ennen somea olisi ollut ollenkaan tietoinen. Näin ollen ei myöskään kokisi jäävänsä paitsi mistään.
Ymmärrän tämän silloin, jos ystäviä ei ole ja tämä tuntuu varmasti monin verroin tuolloin kamalammalta. Olen kuitenkin käynyt tämän keskustelun poikkeuksetta aina sellaisten tyyppien kanssa, joilla kaveriporukka kyllä löytyisi. Ja sanon aina samaa: jos haluaa noita asioita elämäänsä, niitä pitää itse järjestää. Vaikka ei olisi yhtään se ”järjestäjätyyppi”. En itseasiassa usko, että kovin moni nauttii sellaisesta organisoimisrumbasta. Silti tämä vastuu tuntuu usein jäävän sen yhden ja saman tyypin harteille, mikä ei ole reilua. Tunnen itse jatkuvasti syyllisyyttä tästä.
Tänä kesänä olen huomannut itsessäni saman, josta Joonas puhui. Kun näkee muiden tekevän asioita, samalla kun itse makaa neljän seinän sisällä sohvalla, kokee jäävänsä jostain paitsi. Tekee mieli huutaa että ”Heii, ottakaa mut mukaan!” ”Kutsukaa mutkin tuollaisiin iltoihin!”. Ja samalla en kuitenkaan kaipaa sitä tarpeeksi. Sillä jos kaipaisin, järjestäisin niitä asioita itse.
Mietin, miksi some saa tuntemaan näin? Miksi en tiennyt kaipaavani kesämökkiä, ennen kuin koronan alkuaikoihin tuntui että kaikilla oli toinen toistaan upeampia mökkejä? Miksi koti-ilta leffan kanssa alkaa tuntua tympeältä vaihtoehdolta, kun storyissa kaikki tuntuvat olevan veneillä, kallioilla, rannoilla tai kattoterasseilla viinilasit kourassa nauttimassa auringonlaskuista?
Pidän somesta silloin, kun se saa unelmoimaan ja inspiroitumaan tekemään itsekin asioita. Mutta silloin kun se saa oman elämän tuntumaan huonolta, on aika laittaa luuri kiinni. En oikeasti tarvitse sitä mökkiä tai venettä tai yhtään mitään muutakaan, tunteakseni itseäni onnelliseksi.
Mitä sen sijaan kaipaan, on ystäviäni. Olen jotenkin vähän luisunut jatkamaan tätä eristäytyneenä olemista, vaikka enää ei oikeastaan tarvitsisi. Olen erakoitunut kotiini ja pukeutunut lähinnä verkkareihin. Olen ollut iltaisin niin väsynyt, että kun katselen muiden stooreja terassi-aperoleista, tiedän etten oikeasti kaipaa sinne. Olen kaivannut vain nukkumaan. Ja se monissa kateutta aiheuttavassa storyssa onkin ollut pointtina: niissä on näkynyt ystävyys, yhdessä vietetty aika ja riemu. Nyt kun kesäloma on virallisesti alkanut, aion sopia treffejä koko alkukesän edestä. Kaipaan syvällisiä keskusteluja, pikkutunneille venyneitä iltoja, pukeutumista, tilannekomiikkaa ja inside-juttuja.
Mutta pienin askelin. Tiedän että introvertti minussa manaa myöhemmin, jos tykitän koko heinäkuun täyteen treffejä. Nyt on kuitenkin sovittu jo kaksi illallista, yhdet lounastreffit ja kaksi retkipäivää. Ja järjestin yhden koko päivän ohjelmankin synttärisankarin pään menoksi. Eiköhän siinä ole jo tarpeeksi. Jää sitten tilaa myös niille ex tempore -jutuille, jotka yleensäkin on kesän suola.
Koetteko te kaipaavanne jotain juttuja vain sen takia, että some on täynnä niitä? Tai saako some tuntemaan olon yksinäisemmäksi?