Aika tarkalleen 11 vuotta sitten tapasimme. Oli miltei helteinen kevätpäivä ja pyöräilin keskustaan. Jostain syystä päätin hetken mielijohteesta tehdä rautatientorilla U-käännöksen ja mennä terassille nauttimaan yhden oluen. Ihan vain yksikseni. Kyseessä oli baari, jossa olin töissä, joten tunsin henkilökunnan. Harvoin kuitenkaan tuli käytyä yksin terassilla.

Jonotellessani olutta, taakseni sattui perhetuttuni vuosien takaa ystävänsä kanssa. Istahdimme yhteiseen pöytään nauttimaan kevätauringosta. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tuntui, kuin olisimme tunteneet aina. Muistan edelleen, mitä sinulla oli päällä. Ja mihin olitte menossa illalla. Pyysitte minua mukaan, mutta minä suuntasin töihin yökerhoon.

Te ilmestyitte sinne yöllä isolla porukalla. Tarjosin tequilashotit ja mietin, näkisimmeköhän enää koskaan. Seuraavalla viikolla oli vappu ja olin taas töissä. Kävelin juhlivan ihmismassan läpi keskustassa ennen vuoroani ja törmäsin sinuun. Tietysti. Satuimme samaan paikkaan seuraavanakin viikonloppuna. Tässä vaiheessa en enää uskonut sattumiin.

Vuosien aikana olemme oppineet, etteivät nämä olleet ainoita hetkiä, kun olemme olleet samassa paikassa samaan aikaan. Olit esimerkiksi käynyt kotonani, kun täytin 17-vuotta ja pidin vanhemmiltani salassa bileet. Muistit minkälainen asuntomme oli. En muista sinua sieltä, sillä porukkaa oli paljon. Samoissa juhlissa tapasin entisen poikaystäväni ja aloin seurustella hänen kanssaan. Vielä ei ollut meidän aika.

2009 aika oli vihdoin oikea. Vaikka sekään ei ihan mutkattomasti käynyt. Lopulta koko tarinaan liittyi vanhanaikainen teknologia, vääränlaiset tekstiviestit, parin viikon inttileiri ilman puhelinta, muutama väärinymmärrys, Kaivohuoneen rokkipuolella tehty tunteiden paljastus, ja Cuban kesäkeskiviikko, josta karkasimme kaveriporukaltamme kahdestaan DTM:n. Juotiin Jallua ja tanssittiin.

Tuntui ihanalta olla nuori, villi ja vapaa. Valvoa aamuun ja nukkua myöhään. Laahustaa seuraavana päivänä yöpaidassa ja flipflopeissa roban Filmtowniin vuokraamaan elokuvia ja ostamaan karkkia. Elämä oli täysin auki ja kaikki tuntui mahdolliselta. Oltiin rahattomia ja tulevaisuus oli kysymysmerkkinä. Mikään ei silti huolettanut.

Edelleen kuunnellessani MGMT:n Kidsiä, Band of Horsesin Funeralia tai Empire of the sunin Walking on a Dream -albumia palaan tuohon kesään muistoissani. Se on piirtynyt mieleeni paremmin kuin yksikään muu ajanjakso. Siitä lähti meidän yhteinen taival, joka toivon mukaan on edelleen vasta alussaan.

Tänä viikonloppuna piti olla meidän häät. Ajattelin makoilevani tällä hetkellä hotellin rapsakoissa valkoisissa lakanoissa, viettäväni koko päivän huoneessa tilaillen huonepalvelusta ruokaa ja katsellen elokuvia. Seuraavan viikon olisimme Santorinilla viettämässä ällöttävän romanttista lomaa. Universumilla oli kuitenkin muita suunnitelmia.

Emme halunneet lähtökohtaisesti pitkiä häävalmisteluja ja vuoden 2021 häät tuntuivat ahdistavan kaukaisilta. Olen kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että haluan juhlia tuota päivää jollain tapaa läheistemme kanssa. Ei isoja bileitä, vaan intiimi ja rakkaudentäyteinen päivä, jonka muistaisimme aina.

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin niin epävakaa, ettei suunnitelmia oikein osannut tehdä. Kaikki tuntuu edelleen niin epävarmalta. Ehkäpä siksi halusin, että yksi asia tämän kaiken keskellä ei muutu. Että menisimme naimisiin kaikesta huolimatta. Pidimme siis kalentereissamme vihkimisajan, jonka olin varannut ennen tätä kaikkea. Se oli työpaikkani viereisessä rakennuksessa klo 9.00. Ehtisin sen jälkeen hyvin töihin, olin miettinyt.

Sujautin vihkisormuksen vasempaan nimettömään ja kirjoitimme nimet papereihin. Mietin kaapissa odottavaa hääpuvun alkua, jonka suunnittelija lupasi tehdä valmiiksi sitten, kun on sen aika. Toivoin, että saan sille vielä käyttöä jonain päivänä. Harjoittelin uutta nimikirjoitusta ja avasimme samppanjan. 10 vuotta seurustelua takana. Seuraava vuosikymmen aloitetaan avioparina. Pidän siitä.

Olen ihan järkyttävän sentimentaalinen ihminen. Rakastan lukea vanhoja päiväkirjoja, katsoa valokuvia vuosien takaa ja minulla on pari isoa laatikkoa kaikille erilaisille muistoille, joita käyn aina säännöllisin väliajoin läpi. Vaikka katson yleensä tulevaisuuteen ja malttamattomana aina suunnittelen elämää eteenpäin, on minusta hauska välillä katsella peruutuspeiliin.

Siinä tämä blogi on ollut kyllä ihan mieletön. Päiväkirja toki toimii hiukan samanlaisena ja sitäkin olen kirjoittanut jo 6-vuotiaasta asti. Siitä kuitenkin puuttuu kuvat. Ja visuaalisena ihmisenä pääsen ainakin itse kuvien avulla paremmin kiinni tiettyihin hetkiin ja fiiliksiin. Muistan hyvin, miltä jossain tuoksui, mitä söin sinä päivänä tai mitä kuvan oton jälkeen tapahtui.

Rakastan tehdä tällaisia satunnaisia katsauksia edellisiin vuosiin blogissa ja tutkia esimerkiksi, minkälainen ilma on ollut vuosi sitten tai minkälaisiin vaatteisiin olen tykännyt pukeutua. Tässäpä taas pieni aikamatkustus aiempien vuosien huhtikuihin.

2019

Ystäväni laittoi oman yrityksen nimeltä Sievä pystyyn, ja alkoi myymään ihania rusetteja lapsille. Hän rekrysi upeat mallit kaveripiiristään, ystävämme auttoivat stailauksissa ja kuvausassistentteina ja minä otin kuvat. Rakastan näitä kuvia edelleen. Olen niin ylpeä kaikista, jotka uskaltavat kokeilla siipiään yrittäjänä, joten tämä oli ihana projekti. Täältä löytyy Sievän nettisivut: sievashop.fi

3 Ystävääni kaappasivat minut myös yllätyspolttareille Lissaboniin yhtenä iltapäivänä. Tämä oli täysi yllätys, sillä en tosiaan ollut tässä vaiheessa vielä kihloissa vaan kyseessä oli alunperin vitsistä alkanut perinne, jossa olemme järjestäneet kaikille vuorollaan ”polttarit” ennen heidän 30-vuotis syntymäpäiväänsä. Minun tapauksessa synttärit oli jo olleet ja juhlittu muutamaa kuukautta aiemmin, joten en osannut odottaa tätä lainkaan. 

Feikkipolttarit olivat ihanat, ja varsinkin nyt kun ”oikeat” polttarit peruuntui tämän vallitsevan tilanteen takia, on ihanaa että on ollut tällainen kokemus. He olivat vuokranneet ihan älyttömän asunnon josta oli tällaiset maisemat. Muistan todella hyvin tämän viinihetken kattoterasilla, sillä tunsin itseni niin kiitolliseksi että rinta meinasi miltei räjähtää.2018

Oli huomattavasti lämpimämpi kuin nyt. Olimme juuri muuttaneet uuteen asuntoon ja remontti oli vielä hiukan kesken. Kadut oli lakaistu kylmän talven ja hiekoituksen jälkeen ja vielä emme tienneet että edessä olisi kaikkien aikojen helteisin kesä.

Rakastin tanskalaisten värikästä pukeutumista ja mekkojen ja suorien housujen yhdistämistä lenkkareihin. Yhdistelin eri värjeä paljon, eikä minulla ollut juuri koskaan mustaa päällä. Nyt kun katselen näitä kuvia, pohdin että pitää taas alkaa käyttämään enemmän värejä. 

Keittiömme oli vielä aivan kesken ja tuli syötyä paljon noutoruokaa. Stressasin paljon remppajuttuja ja aika tuntui pitkältä. Jälkikäteen sitä ei juuri muista niin hyvin. Aika tunnetusti kultaa muistot.

2017

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lensin tyttöjen kanssa Malediiveille viikoksi. Kuvasimme paljon, söimme hyvin ja rentouduimme.

Paikka oli kauniimpi kuin olin kuvitellut. 

Vesi oli niin turkoosia ettei sitä oikein edes käsittänyt. Kuvasimme myös puhelimellamme hetken mielijohteesta Temptation Island parodian, joka lähti aivan viraaliksi 😀

Pelkäsin haita ja kaloja, kun ne näkyivät vedestä niin selvästi.

Iltaisin naputtelimme töitä koneillamme ja nautimme lasit viiniä.

Olin ennen Malediiveja pari viikkoa Nycissä siellä silloin asuneen ystäväni luona. Tältä matkalta on paljon hyviä muistoja, vaikka flunssa yllättikin. Siitä huolimatta menimme esimerkiksi Bon Jovin keikalle Madison Square Gardeniin, join yhden hunajaviskin ennen keikkaa ja flunssani meni ohi 😀

Kävimme myös treenaamassa ulkona ja kävelimme paljon.

Kevät oli parhaimmillaan ja jotkut päivät olivat melkein helteisiä.

Söimme paljon ystäväni luona. Haaveilen löytäväni jostain tällaiset viinilasit kuin hänellä. Olen etsinyt samankaltaisia jo vuosia, eikä mistään tunnu löytyvän. Jos joku tietää mistä vastaavia saisi niin olen todella kiitollinen vinkeistä! 

Tältä ystäväni kattoterassilta on todella paljon hyviä muistoja. Melkein välillä liikutun, kun ajattelen ettei sinne pääse enää koskaan.

Salaatti-illallinen auringonlaskussa kokiksen ja bissen kera.

Sohossa päiväkävelyllä. Muistan että lähdin tekoturkissa ja nahkahousuissa ja päivän aikana asteet nousivat yhtäkkiä lähemmäs kolmeakymppiä. 2016

Huhtikuu alkoi Limasta Perusta, jossa asuimme yhden perheen luona poikaystäväni kanssa kuukauden. Olimme reissanneet joulukuusta saakka Väli- ja Etelä-Amerikassa ja maaliskuussa jatkuvat sairastelut ja hotellihuoneet olivat alkaneet aiheuttaa pahaa koti-ikävää. Kun pääsimme vihdoin kotimajoitukseen ja saimme laittaa itse ruokaa, elää arkea ja käydä treenaamassa, mieli parani kovasti. Bookkasimme myös lennot Nycin kautta kotiin.

Teimme kummatkin vimmatusti töitä, vaikka minulla ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään yhteistöitä asuessani ulkomailla. Kirjoitin kuitenkin vähintään yhden postauksen päivässä ja poikaystävälläni oli iso porjekti meneillään, mitä hän hoiti etänä. Meillä oli melko vähän sellaista laatuaikaa, mutta välillä iltaisin menimme katsomaan rantsuun auringonlaskua. Ne oli ihania hetkiä. 

Teimme myös päiväretken Huacachinan aavikolle, jonka keskellä on upea keidas. Tämä on varmasti yksi upeimpia paikkoja, jossa olemme käyneet.

Oluet ja auringonlasku. 

Perheessä oli myös Rocco-niminen koira, joka vei täysin sydämemme. Hän oli todella vanha ja dementia vaivasi. Välillä hän unohti, keitä olimme ja toisinaan taas tuli syliin iloisena. Koska poikaystäväni oli niin kiireinen töidensä kanssa, ainoa mahdollisuus kuvien ottamiseen oli talomme katolla, josta nämä kuvat ovat. Onneksi iltavalo oli ihan maaginen.

Limasta tosiaan lensimme Nyciin ystävämme luokse, ja juhlimme vappua muiden suomalaisten kanssa Prospect parkissa. Oli ihanaa päästä käyttämään muitakin, kun rantavaatteita ja otinkin kaiken ilon irti ystäväni vaatekaapista. 

Tähän aikaan rakastin tuota pinkkiä huulipunaa (& other storiesin Baft pink -sävy) ja muutenkin kirkkaita värejä. Nuo korot ostin tuolta reissulta ja ne ovat osoittautuneet yhdeksi parhaaksi hankinnaksi, sillä ne käyvät asuun kuin asuun. 2015

Tähän aikaan olin juuri alkanut harjoitella valokuvaamista. Kira Kosonen otti nämä asukuvat minusta Elleen ja jakoi vinkkejä kuvaamiseen. Olin itse aivan pihalla vielä kameran kanssa, mutta intoa oli paljon.

Järjestimme ystävälleni baby showerit hänen odottaessaan esikoistaan ja otin varmaan 100 kuvaa sieltä, kun olin niin innoissani harjoittelemassa kuvaamista.

Tein ystäväni kanssa reissun Madridiin, jossa hän oli ollut vaihto-oppilaana ja melkein koko reissu oli huono sää. Söimme kuitenkin hyvin ja kuvasin sielläkin paljon. Muistan kuinka fiiliksissä olin esimerkiksi näistä aamupalakuvista, kun olin oppinut säätämään värejä ja valkotasapainoa Lightroomissa niin että värit näyttivät raikkailta 😀

Madrid oli kaunis kaupunki, vaikka sää olikin huono. Tuumasin, että sinne pitää päästä uudelleen joskus. 

Blogissa oli myös ”asukuvia”, jotka olivat laadultaan todella kökköjä. Olin kuitenkin todella innokas kehittymään ja opettelin paljon Lightroomin ja Photarin käyttöä. 2014

Teimme ystäväni kanssa Roadtripin Kaliforniassa. Lensimme ensin San Fransiscoon ja ajoimme Pacific Coast Highwayta aina San Diegoon asti. Tämä on jäänyt mieleen todella ihanana reissuna, ja voisin joskus tehdä vastaavan esimerkiksi asuntoautolla ja niin, että ajaisi myös luonnonpuistoihin.

Minulla ei ollut tällöin vielä ammattilaisjärkkäriä, mutta olin juuri aloittanut bloggaamaan Cosmolla ja halusin kovasti kehittää omaa osaamista kuvien suhteen. Muokkasin kaikki kuvat tällöin ilmaisella kuvanmuokkausohjelmalla selaimessa, joka vastaa hiukan nykyajan filtterisovelluksia. Maisemat olivat aivan mielettömät, ja kokoajan olisi tehnyt mieli pysähtyä kuvaamaan jotain.

Kävimme treenailemassa Losissa Runyon Canyonilla.

Ja rakastuin Santa Barbaraan. Jotkut tämän ajan kuvista on yllättävän kivan näköisiä, vaikka en tiennyt oikein mitään muokkaamisesta ja kuvasin automaattiasetuksilla. 

Kun ystäväni lensi viikkoa minua ennen kotiin, laitoin viestiä Marikalle jota en ollut koskaan tavannut, mutta olin lukenut hänen blogiaan. Kysyin voisimmeko treffata ja ehkä käydä kuvaamassa joku päivä? Marika kutsui minut uhkarohkeasti asumaan heidän luokseen ja häkellyin heidän vieraanvaraisuudestaan.

Viikko oli aivan ihana ja tuntui, että olisimme tunteneet paljon kauemmin. Oli myös ihana nähdä sitä perus arkea, joka jää reissussa yleensä näkemättä.

Losin jälkeen lensinkin Meksikoon, jossa poikaystäväni oli ollut vuoden alusta asti vaihdossa. Siitä tulikin varsin ikimuistoinen reissu, ja rakastuin palavasti Meksikoon.

Olipa hauska tehdä tällainen katsaus. Mitä te piditte? Oletteko seuranneet blogiani jo tällöin vai tuliko tässä ihan uusia juttuja?