Olimme yhtenä päivänä lähikentällämme urheilemassa samaan aikaan, kun ala-astelaisilla oli Cooperin testi menossa. Katselin siinä omien treenien ohessa joitain lapsista, jotka näyttivät olevan ihan hätää kärsimässä juoksuradalla. Yksi piteli polvestaan kiinni ja toisella näytti olevan itku hyvin lähellä. Totesin poikaystävälleni, kuinka kamala ja ilkeä tuo testi onkaan. 

Ajauduimmekin todella pitkään väittelyyn Cooperin-testin tarpeellisuudesta ja siitä, onko se epäreilu vai ei? Olin itse sitä mieltä, että on hölmöä testata taitoa, jota ei millään tapaa opeteta liikuntatunneilla. Pärjääminen on suurilta osin kiinni siitä, mitä henkilö harrastaa koulun ulkopuolella tai miten häntä on kannustettu kotona liikkumaan. 

Toki tällainen on hyvä mittari silloin kun katsotaan lapsien kuntotasoa ja halutaan saada jonkinlainen yleiskuva siitä. Poikaystävä totesi, että tämä nyt vain sattuu olemaan yksi keino mitata kuntoa, ja ajaa siinä hyvin asiansa. Laitetaanhan lapsia paremmuusjärjestykseen muissakin aineissa. 

Toki, mutta muissa aineissa testataan niitä taitoja, mitä tunneilla on nimenomaan harjoiteltu. Liikuntatunneilla pelataan polttopalloa pari kuukautta ja sen jälkeen laitetaan juoksemaan 12 minuuttia täysiä. Liikuntanumero määräytyy suurilta osin sitten sen perusteella, kuinka hyvin olet pärjännyt näissä testeissä.

Jäin pohtimaan, kuinka monilla on varmasti traumoja koululiikuntatunneista. Olen itse aina ollut suht urheilullinen, mutta silti vihaan esimerkiksi uimista sen takia, että meillä oli kerran viikossa uintia koulussa ja siitä on jäänyt pysyvä kammo lajia kohtaan. Myös Cooperin testit, 1500 m juoksut sun muut ovat jättäneet jälkensä. 

Mites teillä, löytyykö traumoja koululiikunnasta?