Sälekaihtimet ovat alhaalla, tuuletusikkunat auki. Asunnossa on niin lämmin, että olen viettänyt päivän pelkissä alushousuissa. Lempeä tuuli puhaltaa välillä aukinaisesta ikkunasta ja saa sälekaihtimet helisemään. Istun sängyllä ja juon kolmatta lasia jääkylmää mehua. Mini ja puolisoni lähtivät evakkoon iltapäivällä kotitestiin piirtyneiden viivojen jälkeen. Pari vuotta siinä meni, mutta nyt tauti löysi minutkin. 

Mietin, kuinkakohan monta negatiivista testiä olikaan ehtinyt tehdä. Tihrustaa sitä valkoista ruutua ja miettiä, onkohan siinä jokin haamuviiva vai ei? Hyvin samaan tapaan, kuin aikoinaan raskaustestejä tehdessä. Toki tällä kertaa yksi viiva oli joka kerta helpotus.

Vointini on ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä. Harmittaa peruuntuneet suunnitelmat, mutta samalla tuntuu ihanalta myös viettää aikaa kotona ihan yksin. Huomaan, kuinka tätä on ollut ikävä. Ja heti perään mietin, että ajatteleekohan joku nyt, että en halua viettää aikaa perheeni kanssa? Aina en kuitenkaan halua. Eikä se ole koskaan kiinni niistä ihmisistä. Vaan siitä, että kaipuu omaan aikaan on suuri.

Rakastan aikaa läheisteni kanssa ja kokemusten jakaminen tekee niistä miltei aina merkityksellisempiä. Mutta ilman näitä hetkiä, kun saan ajatuksen virrata vapaasti kenenkään keskeyttämättä, tehdä vain ja ainoastaan niitä juttuja mitä itse haluan ja vaan fiilistellä omaa seuraa, sekoan.

Kirjaudun blogiin hetken mielijohteesta. En edes tiedä mistä haluaisin kirjoittaa.  

Haen noutoruoan jämät jääkaapista ja syön ne sängyssä. Avaan Instagramin. Siellä kysytään, miten olen äitinä kasvanut ja muuttunut. Pohditaan, miksi yritän pitää kaiken ennallaan vaikka arvomaailma ja tapa katsella maailmaa muuttuu lapsen myötä.

Mietin onko arvomaailma sellainen asia, joka tuosta noin vaan muuttuu? Eikö se ole sellainen aika fundamentaalinen asia, joka kulkee mukana elämän kaikissa käännekohdissa? En sano, etteikö se saisi muuttua. Omalla kohdalla se on kuitenkin pysynyt melko muuttumattomana.

En pidä sitä välttämättä mitenkään tavoiteltavana asiana, että elämän pitäisi pysyä täysin samanlaisena lapsen saamisen jälkeen. Ei se meilläkään ole pysynyt, eikä se rehellisesti sanottuna voikaan pysyä. Kuitenkin moni asia on sellainen, joita olisi ihan turha muuttaa jos ei halua.

Koti kantakaupungissa ei tarjoa samoja mahdollisuuksia kuin omakotitalo lähiössä, mutta tässä on omat hyvät puolensa. Omaa hyvinvointia saa ja kannattaa priorisoida ja omalle ajalle katsoa kalenterista tilaa. Minulle tekee hyvää käydä keikoilla, tanssimassa, pukeutua miten huvittaa ja olla välillä muussakin kuin äidin roolissa.

Vanhemmuus on mielenkiintoinen aihe. Siinä jostain syystä joskus muiden valinnat nähdään jonkinlaisena loukkauksena omaa vanhemmuutta kohtaan. Ajatellaan ehkä, että jos nuo tekee noin ja me emme, he ajattelevat meidän suoriutuvan tästä hommasta jotenkin huonommin.

Ja samalla ehkä jos on itse luopunut joistain asioista, mistä ei olisi halunnut, saattaa helposti kritisoida niitä, jotka eivät näin ole toimineet. Sain joskus kritiikkiä siitä, että en ollut vienyt puolivuotiasta lastani muskariin, sillä ajattelin etten itse viihdy siellä. Kuulemma tästä rivien välistä pystyi lukemaan, että en välitä hänestä, vaan pelkistä omista mielihaluistani.

Pahin pelkoni on muuttua joku päivä marttyyriksi ja katkeroitua. Sen takia yritän löytää aina sellaisia ratkaisuja, jotka miellyttäisivät kaikkia osapuolia. Ehkä tulen olemaan joku päivä se tyyppi, joka suunnittelee lomansa täysin lapsen mielenkiinnon kohteet edellä, mutta tällä hetkellä en näe siihen mitään syytä.

Korkeasaaren mielenkiintoisin juttu oli ravintolan pöytään unohtunut pillipullo, joka vain konkretisoi sen, että lapseni ei osaa vielä arvostaa edes näitä hänen mukaansa tehtyjä aktiviteetteja. Empiirisen tutkimukseni mukaan hänellä on ollut yhtä hauskaa Harju8:ssa alkuillasta tanssimassa kuin Triplan leikkipaikassa sekoilemassa. Ei varmasti tarvitse kertoa, kumpi aktiviteetti oli minulle mieluisampi.

Me kaikki vanhemmat tulemme kuitenkin aiheuttamaan lapsillemme traumoja ja tunnelukkoja, vaikka yrittäisimme tehdä KAIKEN oikein. Tavallaan se on ahdistava ajatus ja samalla taas jokseenkin lohdullinen.

Tällä viikolla vihdoin lanseerattiin meidän intohimoprojetki TINY MUSE. Kyseessä on siis lasten vaate- ja tarvikebrändi, jota ollaan työstetty nyt viime kesästä ystäväni Ninan kanssa. Ollaan tehty töitä Ninan kanssa lukemattomissa eri paikoissa elämämme aikana. Onpa hän kerran kuvannut kanssani jopa mainoksen kosmetiikkabrändille. Tuntuu siis todella siltä, että ympyrä tietyllä tapaa sulkeutuu, kun pääsemme ensimmäistä kertaa tekemään yhdessä hommia ihan itsellemme.

Koimme, että lastenvaatemarkkinassa oli todella rako ajattomille, sukupuolineutraaleille, minimalistisille vaatteille, jotka on laadukkaasti valmistettu ja kestää käytössä yhdellä lapsella pitkän aikaa. Ja iloisen vastaanoton myötä näyttää siltä, että olimme oikeassa.

Vauvavuoden aikana sai hyvällä tapaa pientä etäisyyttä omiin töihin ja tuntui että aivot oli virittyneet vähän uudella tavalla. Veikkaan, että juuri sen takia moni yritys saakin alkunsa juuri silloin. Olen hurjan ylpeä siitä, mitä olemme saaneet aikaan ja tuntuu että työn mielekkyys on todella tapissaan juuri nyt. Vaikka rehellisesti sanottuna kulunut vuosi on ollut monella tapaa ihan älyttömän rankka, voi nyt katsoa taaksepäin hyvillä mielin.

Meidän omat ja ystävien lapset ovat nyt päässeet testailemaan vaatteita pidemmän aikaa ja taaperoarki onkin ollut hyvä testi kestävyydelle. Silloin kun mini konttasi vielä joka paikkaan, tuntui että joka viikko oli jostain housuista polvet puhki. Ja meidän verkkarit vaan pysyi ehjinä viikosta toiseen. On niin hyvä fiilis, kun voi seisoa täysillä tuotteiden takana.

Jotenkin pitkästä aikaa on sellainen kutkuttava tunne tulevasta ja kaikesta siitä, mitä tämän kanssa on vielä edessä!

Täältä pääsee lukemaan enemmän TINY MUSE:n synnystä, ideologiasta ja tuotteista!