Kehovihasta ja oman vartalon häpeämisestä
Olimme tällä viikolla taas pitkästä aikaa studiossa nauhoittamassa Yksillä-podcastin uutta kautta. Ensimmäisen jakson teemana oli vastata kuulijoiden kiperiin kysymyksiin. Yksi kysymyksistä oli ”mitä häpeät?”. En miettinyt asiaa sen kauempaa, vaan heitin asian mikä ensimmäisenä tuli mieleen. Häpeänhän minä monia asioita.
Vastasin kuitenkin häpeäväni vatsamakkaroitani. Minulla on lyhyt selkä ja sellainen vartalo, jossa kaikki ylimääräinen kertyy vyötärölle. Sen takia en tykkää pitää ihonmyötäisiä vaatteita ja valitsen uimapuvun bikinien sijaan lähes aina. Lähes kymmenen kilon painonnousu takoittaa sitä, että siitä suurin osa on tullut juuri vatsan seudulle. Hävettää kun housut ei mahdu kiinni.
Tämä vastaukseni jäi kuitenkin häiritsemään minua moneksi päiväksi. Mietin, miten ihmeessä olen ajautunut siihen pisteeseen, että menen puhumaan vartalostani noin ikävästi. Että sanon ihan häpeäväni sitä. En KOSKAAN ikimaailmassa ajattelisi noin kenenkään muun vartalosta, saatika sitten kommentoisi sitä. En ystävilleni, mutta en varsinkaan missään julkisessa podcastissa. Olen aina aiemmin suhtautunut vartalooni rakkaudella ja keskittynyt siihen, että päänsisäinen puheeni olisi kannustavaa. Nyt se oli yhtäkkiä jotain ihan muuta.
Mielestäni kaikki elämäntapamuutokset, rääkkitreenit ja ruokavalion viilaukset pitää tapahtua rakkaudesta omaan kehoon, ei vihasta. Kaikilla meillä on kohtia kehossamme, jotka eivät näytä ihan siltä miltä haluaisimme, mutta voimme kuitenkin itse päättää miten niihin suhtautuu. Uskon kuitenkin, että mitä kauniimmin ajattelemme kehoistamme, sitä parempia haluamme olla niille. Haluamme antaa niille ravinnerikkaita asioita, eikä saastuttaa kehoa prosessoidulla ruoalla. Haluamme voimistaa niitä ja antaa tarpeeksi lepoa.
Tänään laitoin tuottajallemme viestiä, voiko se editoida vastaukseni pois koska se oli niin huono. En ikinä antaisi kenenkään puhua ystävästäni noin, joten en halua myöskään puhua itsestäni sillä tavalla. Tänään salilla huomasin, että negatiivinen sisäinen puhe on itseasiassa seurannut jo pidempään. Ajattelin monissa liikkeissä, kuinka heikko olen kun en jaksa samanlaisia painoja kuin treeniparini ja kuinka huonossa kunnossa edelleen olen. Onnekseni sain itseni kiinni näistä ajatuksista melko pian ja pakotin ajattelemaan positiivisemmin.
Mietin, kuinka hienoa on että ylipäätään olen salilla ja teen sellaisia liikkeitä mitkä oikeasti haastavat minua. Se, että reidet tärisee hulluna viimeisen liikkeen kohdalla ei tarkoita sitä, että olen heikko, vaan sitä että olen uskaltanut haastaa itseäni. Ja seuraavalla kerralla jaksan taas ehkä hiukan enemmän. Kiitin mielessäni kroppaa, kun se suoriutui vaativasta treenistä niin hienosti ja että minulla ylipäätään on mahdollisuus urheilla.
Joten muistakaa tekin kaivaa se pieni tsemppari pään sisältä ja haudatkaa se kritisoija. Paras kikka tähän on miettiä, puhuisiko jostain muusta yhtä ikävästi tai arvioisiko jotain samalla tavalla kuin itseään. Itseään saa toki haastaa ja vaatia kehittymään, mutta sen voi tehdä kannustavasti.
Sain tällaisen kommentin erääseen aiempaan postaukseen: ”Sun tipsit elämäntaparemonttiin? Pitäisi itsekin aloittaa, mutta se on jäänyt sille kuuluisalle pitäisi-asteelle. Olo on väsynyt ja voimaton. Vedän vaan herkkuja, koska masentaa, mutta sitten masentaa vaan entistä enemmän. Mistä löysit voimaa aloittamiseen? Millaisia muutoksia oot tehnyt? Kaikki kerralla vai pienin askelin?”. Ja päätin tehdä aiheesta ihan kokonaisen postauksen, sillä siitä on niin paljon sanottavaa.
