Sain Saran vanhan Jopon kesäpyöräksi, ja voi pojat onhan tämä nyt ihan eri juttu kuin kaupunkipyörä. Tunsin itseni ihan ensimmäisen oman pyörän omistajaksi kun kurvailin ensimmäiset metrit tällä tässä kotikulmilla ja pyysin että Sara nappaa kuvat minusta ja menopelistä. Rakastan kaupunkipyöriä, mutta tässä meidän lähellä on armottoman usein kaikki pisteet tyhjinä. Niinpä kotoota pitää lähteä kaupunkiin aina sen verran ajoissa, että ehtii pahimmassa tapauksessa kävelemään.

Mutta on tässä oman pyörän kanssa tullut jo ensimmäiset haasteetkin matkaan. Tänään nimittäin lähdin hoitamaan asioita kaupungille ja ostamaan tulevalle Norjan reissulle tarvittavia juttuja. Tarkoituksena oli ostaa myös tarpeelliset pyörätarvikkeet, kuten kypärä, pumppu, lukko ja kori, johon saisin ostokseni paluumatkalla. Korin metsästäminen osoittautui paljon haasteellisemmaksi operaatioksi kuin olin kuvitellut, ja lopulta jouduin kantamaan ostokseni pyörän sarvissa.

Sain kuitenkin pumpun ostettua, ja ajattelin näppäränä neitinä pumpata kumit samantien. Pyysin kassaa leikkaamaan paketin auki ja jätin sen hänelle roskiin. Siinä yrittäessäni pumppailla menestyksettömästi ilmaa, tajusin että edellisestä kerrasta on varmaan lähemmäs 20 vuotta aikaa, enkä muistanut oliko siihen joku kikka. Koko operaatio tapahtui vielä siinä Helsingin keskustassa todella vilkkaalla kadulla ja minä hikoilin kyykyssä ja ihmiset katsoivat säälien yrityksiäni.

Koska en tietenkään osaa pyytää keneltäkään apua, googlasin vaivihkaa ”pyörän kumin pumppaus” ja tunsin itseni täysin idiootiksi. Jollain muulla oli keskustelupalstan mukaan ollut sama ongelma ja joku neuvoi vääntämään venttiilin ensin auki. Tein työtä käskettyä ja samassa kun venttiili aukesi hiukan, oli koko etukumi sekunneissa tyhjä.

En tiennyt tässä vaiheessa itkeäkö vai nauraa. Minulla oli täysin tyhjä kumi, eikä mitään hajua miten sen saisi pumpattua täyteen. Soitin tietysti isälleni ja muutamien kuvaviestien vaihdon jälkeen selvisi että pumpussani oli väärä pää. Lähdin takaisin Clas Ohlsonille, josta olin pumpun puoli tuntia aiemmin ostanut ja yritin vaihtaa sitä toiseen pumppuun, jossa näkyi olevan vaihtopäitä. Myyjä totesi ensin, ettei avattua pakettia voi palauttaa ja  sen jälkeen kysyi, mikä vika edellisessä pumpussa oli. Kuulemma minun pumpussanikin on kaikki samat päät, ne pitää vain osata kääntää. Tässä vaiheessa jo nauratti ja totesin, että ne ohjeet varmaan olisi olleet siinä paketissa jonka reteesti olin jättänyt kassalle.

Lopulta tuskailin vielä varmaan toisen puolituntisen, ja lopulta yhtäkkiä kumi oli taas täynnä. Harmittaa kun siinä taistellessani kumin kanssa feissari lähestyi minua ja kysyi, saisiko vaivata hetken ja totesin että ”mielellään ei, mulla on tässä nyt ihan tarpeeksi haasteita”.Ja heti tuli paha mieli, kun tajusin että hän tekee vain työtään. Takaisintullessani yritin puhdistaa karmaani ja selvitin eräälle ulkomaalaiselle miehelle, miten hän löytäisi maahanmuuttoviraston. Lopulta mies oli niin iloinen että antoi kunnon rutistushalin. Siitä jäi hyvä mieli loppumatkaksi.

Että sellasia kuulumisia tältä päivältä. Loppupäivä meneekin sitten nassu kiinni tietokoneessa kun päivä meni tämän pyöräshown kanssa. Ajattelin motivoida itseni isolla kasalla vihannestikkuja ja hummusta. Loppuviikosta lähdetäänkin jo karavaani roadtripille, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa!

Mutta mitä teille kuuluu? <3

Kuvat: Sara Tickle

Ra-kas-tan festivaaleja. Olen tässä 30 vuotta täytettyäni kokenut jonkinlaista kriisiä siitä, alanko olla liian vanha niihin. On nimittäin ollut aika kun rakastin yökerhoja. Sitä tunnetta kun marssittiin sisään korot kopisten jonnekin, paikka oli täynnä tuttuja ja koko illan keskustelut pystyi tiivistämään kolmeen sanaan: vessa? tiski? kiertää?

Jossain vaiheessa kuitenkin se tosiasia löi vasten kasvoja – yökerhoissa ei ollut enää hauskaa. Musiikki alkoi olla liian kovalla, tuttuja ei enää käynyt missään ja aloin unohtaa, mikä niissä oli silloin aikoinaan ollut niin hienoa. Ensin uskottelin pitkään, että ”enää ei ole hyviä baareja” tai että paikat olisivat jotenkin muuttuneet. Höpsis, paikat eivät ole muuttuneet, mutta minä olin. Ja se on ihan ok.

Festareilla edelleen muistan sen huolettoman nuoruuden minän. Sen, joka jaksaa tanssia 7 tuntia putkeen ja herätä iloisena vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Ja sitten tänä keväänä aloin pelkäämään sitä hetkeä, jolloin huomaan, ettei festareilla ole enää hauskaa. Ehkä tällaista hetkeä ei koskaan tule. Mutta jotenkin tämä on jäänyt alitajuntaan kummittelemaan. Tästä on nimittäin tulossa kaikkien aikojen festarikesä.

Eletään vasta kesäkuun alkua, ja takana on jo kolmet onnistuneet festarit. Torstaista lauantaihin viiletimme Sidewaysissa  ja eilen matkustimme 6 hengen porukalla Hyvinkään Rockfesteille. Tämän neljän päivän festarihumun jälkeen kyllä tuntuu, ettei se livemusiikin fiilistely taida lähteä tästä tyypistä koskaan. Koko aamun olen fiilistellyt Def Leppardin ja Kissin biisejä, ostanut Def Leppardin bändipaidan (sillä eilen merch-pisteen jonot olivat niin pitkät etten ehtinyt apajille) ja niistänyt hiekkaa nenästä.

Yksi syy, miksi pidän niin kovasti festareista, on se että ne on minun ja poikaystäväni juttu. Olemme aina fiilistelleet musiikkia yhdessä ja rakastan sitä, kun olemme yhdessä keikalla tai festareilla. Poikaystävälläni on ehkä maailman laajin musiikkimaku ja myös omani on avartunut näiden yhdessä vietettyjen vuosien aikana hurjasti. Hän osaa yleensä kertoa jotain hauskoja knoppitietoja artisteista ja hän tietää aina ensimmäisestä tahdista alkaen, kun minun lempibiisini tulee.

Meillä on 24 yhteistä festaria takana, ja tänä kesänä on tulossa vielä ainakin 2 lisää. Tähän kun laskisi vielä yksittäiset keikat mukaan, päästäisiin jo melko kunnioitettavaan lukemaan. Yhteisiltä festari- ja keikkareissuilta on niin monta hauskaa muistoa, että meinaa tulla ihan kylmät väreet pelkästä muistelusta.

Muistan Bullet for my valentinen keikan, jossa olisin halunnut mennä moshpittiin, Himin jäähallikeikan jossa juoksimme yhden biisin aikana ”välijalluille” ja juuri kun olin shotti kädessä, joku tuli kertomaan lukevansa blogiani, muistan ensimmäisen Ruisrockimme, jossa kastuimme litimäriksi rankkasateessa ja menimme Samppalinnaan uimaan, Rise againstin keikan jossa myöhästyimme lempibiisistäni, koska väitin ettei ne kuitenkaan aloita ajoissa, ensimmäisen Vision, jossa aloin vihdoin fiilistelemään housea ja  viimevuoden Sidewaysin joka päätyi aamuneljän Tarot-ennustuksiin meidän luona.

Ehkä meillä on luvassa vielä yhtä monta seikkailua ja tarinaa festareilta, ehkä ei. Nyt aion ainakin nauttia näistä tulevista keikoista sydämeni kyllyydestä. Onko teillä koskaan ahdistusta siitä, että jotkut asiat joita on joskus pitänyt merkityksellisenä, hävittäisivät jotenkin sen hohdokkuutensa? Vai onko tämä ihan typerä pelko?