Varmaan hiukan yli vuoden olen ajatellut, että haluaisin mennä terapiaan. Koska kuitenkaan sille ei ole ollut varsinaista ”syytä” tai mitään erityistä kriisiä, olen lykännyt sitä. Laitoin siksi tuon lainausmerkkeihin, sillä mielestäni siihen ei tarvitsekaan olla mitään yksittäistä syytä.

Välillä olen kysellyt ystäviltä suosituksia terapeuteista ja kerran olen ollut yhteydessä yhteen sähköpostitse. Hänellä ei kuitenkaan ollut silloin kalenterissaan aikaa, joten homma jäi siihen. Koko projekti on tuntunut jotenkin vaikealta, kun en ole tiennyt mistä lähtisi liikkeelle. Voin vain kuvitella, kuinka haastavalta tämä tuntuu siinä vaiheessa, kun omat voimat on oikeasti lopussa.

Miksi sitten halusin terapiaan? Uskon, että ihan kaikille tekisi hyvää tarkastella omaa ajattelua ja pohtia, mistä jotkin käyttäytymistavat kumpuaa. Huolehdin vartalostani urheilemalla, ulkoilemalla, nukkumalla tarpeeksi ja syömällä terveellistä ruokaa. Miksi siis en suhtaudu samanlaisella pieteetillä mielen hyvinvointiin? Sen lisäksi viime vuosi oli melko raskas, joten voisi tehdä hyvää jutella jonkun ulkopuolisen kanssa.

Keväällä sitten Terapiatalo Noste otti yhteyttä ja kysyi, haluaisinko tehdä heidän kanssaan jonkinlaista yhteistyötä. Tutustuin heidän tuotteeseen ja innostuin heti. He tarjosivat juuri sellaista matalan kynnyksen terapiapalvelua, ja nettisivuilta oli helppo etsiä itselleen sopiva aika ja terapeutti. Sovimme, että käyn kokeilemassa heidän palveluitaan ja raportoin täällä prosessin kulusta. Varasin ajan netistä heti seuraavalle viikolle.

Nyt on ensimmäinen käynti takana ja ajattelin purkaa hiukan ajatuksia sen jälkeen. Matkalla terapeutille minulla oli jotenkin kummallisen jännittynyt olo, sellainen että onko minulla nyt mitään sanottavaa. Vähän sellainen huijarisyndrooma, joka kuiskuttelee pään sisällä, että sinun ei kuuluisi olla täällä, sillä et tarvitse tätä niin paljon kuin joku muu.

Ajatukseni käynnistä ja siitä, mitä siellä puhutaan on täysin elokuvista, kirjoista ja jenkkisarjoista peräisin. Kun tulen paikan päälle, minut ohjataan istumaan tuoliin. Edessä on vesilasi ja paketillinen nenäliinoja. Terapeutti katsoo minua lämpimästi ja kysyy miksi olen siellä. Tekee mieli huudahtaa, että apua enhän minä tiedä.

Yksi ongelmani on se, että minun on todella vaikea näyttää heikkouksiani ja saatan piilottaa ne kipukohdat itseltänikin. Suojamuuri on niin paksu, että joskus asiat patoutuvat aivan liian pitkäksi aikaa kun en ole tajunnut että niitä olisi pitänyt käsitellä, sen sijaan että ne on vain haudannut. Selitän jotain siitä, etten ole koskaan aiemmin käynyt, enkä oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa.

Hän toteaa, että suurin osa asiakkaista tulee ensimmäistä kertaa. Mietin hetken, mistä aloitan, sillä meillä on 45 minuttia aikaa ja se tuntuu jollain tavalla ratkaisevalta askeleelta kääntää keskustelu tiettyyn suuntaan. Lopulta alan puhua ongelmasta, joka on pyörinyt mielessäni edeltävät päivät ja pääsemme melko nopeasti kiinni niihin syihin, mistä ahdistus saattaa johtua.

Käsittelemme lopulta tätä asiaa melkein koko ajan, ja jälkikäteen tuntuu siltä kuin jotain solmuja olisi tosiaan avautunut. Olin kuvitellut, että tässä vain jutellaan, mutta tällä kertaa sain ihan konkreettisia ohjeitakin siihen, miten voin toimia seuraavan kerran kun tämä ahdistus nostaa päätään.

Odotan innolla, mihin kaikkiin asioihin pääsemme vielä paneutumaan näiden tulevien käyntien aikana. Mutta ainakin nyt se oma kynnys on pienentynyt kovasti, kun ensimmäinen käynti on takana. Oli kyseessä sitten oman itsetuntumuksen parantaminen, haitallisten käyttäytymismallien tutkiminen tai oman potentiaalinsa löytäminen, on varmasti kaikille hyötyä terapiasta.

Terapiatalo Nosteella on nyt vain 29€ maksava tutustumistarjous mm. ahdistuskartoituskäyntiin. Voit varata sen täältä.

Olen monesti täällä puhunut siitä, kuinka unelmia ja tavoitteita on hyvä kirjata ylös. Vaikka sen sitten unohtaisi, jäävät ne maalit jollain tavalla yleensä alitajuntaan kolkuttelemaan. Ilman omien päämäärien selkiyttämistä on vaarana ajelehtia eteenpäin. Sen takia naurahdinkin tänään, kun luin melko tasan 5 vuotta sitten reissun päältä kirjoittamaani postausta.

Siinä sanoin näin:

Kuitenkin kun puhutaan pidemmän tähtäimen suunnitelmista, tavoitteista ja päämääristä, menen lukkoon. En tiedä mitä haluan. Kun mietin itseäni viiden vuoden päästä, missä näen itseni? Omistanko oman yrityksen ja asun Helsingissä menestyneenä uranaisena? Opiskelenko sittenkin vielä taiteen maisteriksi ja teen parhaillaan graduani? Asunko ulkomailla keskittyen kaikkeen muuhun kuin työntekoon? Vai olenko perheenäiti nauttien arjen pienistä asioista? Haluanko asua pienessä mutta uniikissa ullakkohuoneistossa vai kauempana keskustasta omakotitalossa?

Kaikki vaihtoehdot kuulostavat hyvältä, mutta kaikkea ei voi saavuttaa. Varsinkaan jos ei osaa päättää mitä haluaa. Sen takia päätinkin kirjoittaa itselleni kirjeen viiden vuoden päähän, 30-vuotiaalle Elisalle. Päätin pitää kirjeen sisällön salaisuutena, jolloin uskallan unelmoida tarpeeksi isoista asioista. Uskon, että kirjeen kirjoittaminen on hankalaa mutta todella palkitsevaa.

No, hauskaa tästä tekee se, että minulla ei ole hajuakaan missä tuo kirje on. Kirjoitinko sitä lopulta koskaan? Melko harmillista, mikäli en kirjoittanut. Muistan silloin jo haaveilleeni New Yorkissa pidempään vietetystä ajasta ja reissaamisesta. Se unelma toteutui hiukan yli vuoden päästä, kun päätimme laittaa asuntomme vuokralle ja hypätä diginomadeiksi.

Ja kun jälkikäteen pohdin, miten päädyimme Nyciin ja kiertämään Väli- ja Etelä-Amerikkaa:

Oikeastaan unelma alkoi muodostua, kun palasin 2014 kotiin 10 viikon reissultani. Kirjoitin silloin blogissani näin: ”Usein unelmat on helpompi muuttaa tavoitteeksi kun ne määrittelee konkreettisella tavalla itselleen. Jos unelmanasi on vaikka soittaa pianoa, päätä että haluat osata soittaa X-kappaleen vihreettömästi. Jos unelmanasi on osata esimerkiksi espanjaa, ota tavoitteeksi keskustella espanjankielisen henkilön kanssa viisi minuuttia putkeen.

Kun unelmat on muutettu selkeämmiksi tavoitteiksi, tuntuu niiden saavuttaminen jotenkin helpommalta. Niiden eteen on kevyempi lähteä tekemään töitä. Itselläni on tällä hetkellä tavoitteiden asettelu käynnissä. Tällä hetkellä tuntuu ulkomaille muutto ehkä tärkeimmältä unelmalta. Siihen pitää keksiä kuitenkin vielä jotain vähän konkreettisempaa. ”

Aloimme miettiä vaihtoehtoja siihen, mihin haluamme mennä, milloin muutto voisi olla ajankohtaista ja kuinka pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi vaihtoehdoiksi muodostuivat Australia tai New York. Tiesin, että haluan jossain vaiheessa elämääni asua New Yorkissa ja tämä tuntui lopulta parhaalta vaihtoehdolta.

Kun poikaystäväni sai omat työkuvionsa järjestettyä niin, ettei hänen tarvitse olla Suomessa, alkoi muodostua idea siitä, jos olisimmekin pidempään poissa. New Yorkissa saa oleilla ilman viisumia vain 3 kuukautta, ja tuntui hölmöltä tulla kotiin keskellä synkintä talvea, kun esimerkiksi Väli-Amerikka ja Etelä-Amerikka olisivat ihan vieressä.

Jälkikäteen ajateltuna se on ollut rohkeinta, mitä olen tehnyt ja tavallaan myös kasvattanut eniten. Mutta onhan tässä tullut myös ajelehdittua. Ullakkokämppää en saanut, mutta silti todella uniikin ja rakkaan kodin. Maisteriopinnot välillä edelleen kolkuttelevat takaraivossa, mutta en näe ryhtyväni siihen ainakaan lähiaikoina. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, oli siihen sitten hiukan ajauduttu tai ei. Ehkä nämä asiat lopulta löytyvät kirjeestä (mikäli sen joskus paikannan), ja nämä kuluneet vuodet eivät enää tunnu lainkaan ajelehtimiselta, vaan unelmien toteuttamiselta.

Nyt on kuitenkin aika suunnata katse uusiin unelmiin. Tällä kertaa ne on onneksi kirjattuna ylös päiväkirjan sivuille, jottei ne huku. Nyt lähden metsästämään tuota kadonnutta kirjettä!

Kuvat: Sara Tickle