Kun tapasin ensimmäistä kertaa personal trainerini, määrittelin tärkeimmäksi tavoitteeksi motivaation löytymisen ja sen ylläpidon. Tiedän kokemuksesta, että treenamisessa hankalinta on aloittaminen. Vakuuttelin itselleni, että nyt kun Fressillä on kaikennäköistä tuntia tarjoilla, käyn varmasti säännöllisesti liikkumassa. Keksin kuitenkin mestarimaisesti tekosyitä treenien väliin jättämiseen ja treenailin kotona sen sijaan.

Keskiviikkona oli kuitenkin treenipäiväjengin yhteiset treenit Fressillä. Olin koko päivän ollut jotenkin erikoisen poikki. Syyttelin allergialääkkeittäni ja meinasin nukahdella joka paikkaan. Vastahakoisesti sain itseni raahattua salille. Fressin Oscar veti meille Sisu treenin, joka oli juuri sellaista, mistä pidän. 7 minuuttia kerrallaan, 3 eri patteria liikkeitä ja välissä aina kolmen minuutin tauko. Puolessa tunnissa sai itsestään hyvin mehut irti.

Sisutreenin jälkeen olo oli kuin uudestisyntynyt. Naureskelin poikaystävälle, kuinka olin täysin eri ihminen kuin ennen treeniä. Kaikki tuntui mahdolliselta, energiaa oli vaikka kuinka, ja yleisvire oli todella positiivinen. Silloin päätin, että tästä fiiliksestä täytyy pitää kiinni. Motivaation kipinä oli löytynyt ja en malttanut odottaa seuraavan treenin jälkeistä euforiaa. Onnekseni minulla oli heti tänään personal trainerini kanssa aamutreenit ja päätin että ne tullaan vetämään ihan sata lasissa. 

Halusin oppia puhtaat tekniikat maastavetoon ja muihin suurilla painoilla tehtäviin liikkeisiin. PT:n kanssa treenaaminen on mielestäni siksi mielekästä, että itsestään saa ihan hurjan paljon enemmän irti. Tänään kuitenkin opin arvokkaan läksyn. Teimme nimittäin todella rankan treenin ja aloin olla ihan rikki jossain vaiheessa. Toistelin itselleni mielessäni kuitenkin, että mieli antaa aina ennen kroppaa periksi ja vakuuttelin että jaksan kyllä. PT kyseli, olenko ihan ok, mutta mietin vain että sen pitääkin tuntua ilkeältä, jos haluaa kehittyä. 

Vasta treenin jälkeen tajusin kunnolla, kuinka huono olo minulla on. Istuin pukuhuoneessa ja mietin etten uskalla lähteä kävelemään siitä. Kun nousin ylös, tuntui kuin olisin kokoajan pyörtymisen partaalla. Soitin poikaystäväni hakemaan minut ja lähdin hiljalleen kävelemään kauppaan. Oksetti ja pyörrytti, mutta tuntui että jotain on saatava syötyä. Soitin ystävälleni, joka kärsi ylikunnosta pari vuotta sitten. Hän sanoi, että tärkeintä on saada nyt nestehukka pois, eli vettä ja suolaa runsaasti. Laahustin hakemaan tuc-keksejä kaupasta. Olo oli niin huono, etten saanut niitä oikein uppoamaan, joten imeskelin niistä pelkästään suolaa pois. 

Siinä odottaessani poikaystävää kampissa tärisevin käsin suolakeksiä imeskellessä ei voinut muuta kuin nauraa itselleen. Nyt vasta tajusin oikeasti, kuinka tärkeää se oman kropan kuuntelu on. Silloin kun tuntuu pahalta, pitää olla itselleen rehellinen. Vaikka uskon vakaasti siihen, että itseään on tuupittava oman mukavuusalueen ulkopuolelle, on kuitenkin vielä tärkeämpää tietää, milloin on tuuppinut liian pitkälle. Joten rakkaat lukijani, varsinkin silloin kun olette aloittamassa treenausta : MUISTAKAA ALOITTAA RAUHALLISESTI! Olo oli nimittäin todella pelottava. Ystäväni kuvaili sitä hyvin: aivan kuin olisi irtaantunut omasta ruumiistaan. Siltä minustakin tuntui. En ole koskaan kokenut mitään samanlaista. Seuraavalla kerralla muistan tunnustella omaa kehoani ja lopettaa silloin, kun tuntuu että ei yksinkertaisesti jaksa.