Uskon, että ihminen kaipaa säännöllisesti haasteita työelämässä. Jotain sellaisia, mistä ajattelee aluksi että pystynköhän tähän lainkaan? Tai jos niitä ei saa työssään, niin sitten jollain muulla elämän osa-alueella. Olen täälläkin puhunut viime vuonna paljon siitä, kuinka tuntuu että niitä haasteita on nykyään vaikeampi löytää oman alan sisältä. Siinä missä pelkkä asiakkaiden tapaaminen tai oman pitchin vetäminen saattoi jännittää vielä pari vuotta sitten, nykyään arki rullaa melko rutiininomaisesti.

No universumi taas ilmeisesti kuuli toiveeni, sillä yhtäkkiä löysin itseni tilanteesta joka jännitti taas ihan samperisti. Olimme luvanneet Saran kanssa mennä vierailijapuhujiksi Lappeenrannan yliopistoon, pitämään luentoa vaikuttajamarkkinoinnista. No, eipä siinä mitään, olemme tällaisia luentoja käyneet tekemässä säännöllisen epäsäännöllisesti hiukan eri otsikoilla. Kuitenkin tällä kertaa luento olisi englanninkielellä.

Vaikka koen, että englantini on ihan hyvin hallussa, luo se aivan erilaisen jännitysmomentin tekemiseen. Ja tuntuipahan muuten hyvältä taas jännittää. Olen aiemminkin varmaan puhunut täällä siitä, että olen kova jännittämään. Ystävieni häissä viime kesänä jouduin kirjoittamaan puheeni sanasta sanaan paperille, sillä pelkäsin etten saa sanaakaan ulos ilman sitä. Kädet meinaa täristä, ääni vapista, ja puna nousee kasvoille. Sydän jyskyttää niin kovaa, että sen kuulee pään sisällä.

Ja sanottakoon nyt, että englanninkielisen luennon pitäminen ei suinkaan ole ainoa mitä jännitän. Jännitän muun muassa puhelimessa puhumista, itseni esittelyä, lenkillä juoksemista, tuntemattomille puhumista, sellaisiin juhliin osallistumista mistä en tunne kuin yhden ihmisen, ja jopa ääneni korottamista jos bussi tai raitiovaunukuljettaja meinaa ajaa pysäkkini ohi ja joudun huutamaan takaovilta sitä pysähtymään. Lista on siis pitkä.

Mutta vaikka jännitän ja paljon, ei se tarkoita sitä, ettenkö tekisi niitä jännittämiäni asioita. Niiden suoriutumisesta tulee nimittäin niin järkyttävän hyvä olo itsestään. Toiset, kuten vaikka tuo puhelimessa puhuminen, ei tunnu muuttuvan yhtään sen vähemmän jännittäväksi vaikka sitä on tehnyt jo lähemmäs 30 vuotta. Mutta joskus käy niin, että kun johonkin jännittävään tilanteeseen laittaa itsensä tarpeeksi monta kertaa uudestaan, huomaa jonain päivänä ettei se enää jännitäkään.

Oletteko te päässeet jonkun jännityksen yli?

Kuvat: Sara Vanninen

Kaivelin taas asupostauksia menneiden vuosien maaliskuulta. Näitä on hauska katsella ihan jo senkin takia, että näkee kuinka paljon oli lunta maassa ja millaisella varustuksella on pärjännyt! Näkee myös hyvin, miten oma kuvaaminen, poseeraaminen ja kuvien muokkaaminen on vuosien aikana muuttunut.

2018

Tulivatkohan puvut vasta vuosi sitten elämääni? Näyttäisivät ainakin olleet melkoinen hitti keväällä tennareiden kanssa. Rakastan edelleen pukuja, sillä ne ovat niin monipuolisia. Yhdistämällä erilaisia aluspaitoja ja kenkiä, saa niistä todella erinäköisiä asuja.

2017

Muistan, että ostin tuon baskerin tänä päivänä kun kuva on otettu Madridissa. Se on kyllä ollut yksi parhaista ostoksista koskaan. Olen pitänyt sitä ihan hurjan paljon näinä vuosina ja hintaa taisi olla alle 20 €. Myös seeprahousut näyttävät jotenkin ihanan raikkailta. Pitää kaivaa esiin!

2016

Kolme vuotta sitten maaliskuussa olin Nicaraguassa, joten kamalasti asuinspiraatiota ei niistä kuvista löydy. En tosin malta odottaa, että kohta on taas mekkokelit! Vihreä on selkeästi ollu kuun väri.

2015

Hmmm, en jotenkin usko että olisi ollut niin lämmin että tällä asulla on pärjännyt? Tosin joku tekoturkispuuhka tuossa näyttäisi kädessä olevan, mutta silti. Toisaalta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen oppinut myös pukeutumaan lämpimästi 😀 Tästä kuvasta jotenkin näkyy hyvin se ajan henki, enkä kyllä pukisi sitä tänä päivänä tuollaisenaan. Tosin kaikki elementit löytyvät edelleen kaapista ja voisin yhdistää ne jollain toisella tavalla.

2014

Muistan tämän päivän todella elävästi ja oli ihan käsittämättömän lämmin, kuten näkyy. Nyt on vaikea kuvitella, että silloin oli tosiaan maaliskuu. En voisi kuvitellakaan meneväni ulos noissa kengissä tällä hetkellä ja nahkatakkiin pukeutuneena!  Asu puolestaan on mielestäni edelleen söpö ja voisin hyvin pukea sen tänäkin vuonna, kunhan kelit nyt ensin hiukan lämpenesivät.