Minulla on ollut monia skenaarioita siitä, millaista unelmieni elämäni olisi. 

Yhdessä asun Pariisilaisessa ullakkoasunnossa, maalaan ja kirjoitan päivät pitkät. Alla on kylmä, vino ja nariseva puulattia ja yhdestä pienestä ikkunasta tulevat valonsäteet paljastavat pölyisen huoneilman. Minulla on lempiravintola, jossa käyn vuorotellen kahvilla ja punaviinillä. Askeleeni on kevyt mukulakiviä vasten ja kassistani sojottaa patonki. Haahuilen kirpputoreilla, bongailen koruaarteita ja Edith Piafin vinyyleitä, joita kuuntelen iltaisin pienessä yksiössäni ja luen klassikoita. 

Toisessa kierrän Eurooppaa rock-bändin kanssa haisevassa keikkabussissa. Aamuisin kun herään, on maisema aina vaihtunut. Ympärillä on musiikillisia neroja, joiden työskentelyä pääsen seuraamaan lähietäisyydeltä. Olen paikalla kun tulevaisuuden klassikkobiisin ensimmäisiä sointuja tavataan. Katselen kulisseista kun kitaravirtuoosi hurmaa sooloillaan hämyisillä klubeilla ja isoilla areenoilla. Iltoja ja öitä värittää ronski huumori, dekadenssi ja oluen tuoksu. 

Kolmannessa olen Call me by your name -tyylisissä maisemissa esimerkiksi Italian maaseudulla. Pyöräilen vanhalla hiukan ruosteisella polkupyörällä lähikauppaan, jossa vanha lempeäkasvoinen mies tuntee minut nimeltä ja käymme jokapäiväisen keskustelun haparoivalla italiallani. Ostan tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja erilaisia juustoja, jotka pakkaan pyörän koriini. Pyöräilen takaisin hiekkaista tietä sen pölyttäessä hulmuavan kesämekkoni helmaa. Kokkailen ulkoilmakeittiössä iltapäivän lämmössä siemaillen kylmää roseeta. 

Yhdessä kuvitelmassani omistan vanhan kleinbusin, jonka olemme sisustaneet kotoisan boheemiksi. Ajelemme sillä upeissa maisemissa joko Euroopassa, Ausseissa, Uudessa Seelannissa tai Jenkeissä eri luonnonpuistoja koluten. Päivät kuluvat ulkona patikoiden, surffaten, nuotion ääressä fiilistellen ja ruokaa laittaen. Välillä ripustan riippumaton johonkin paikkaan, missä on hyvä energia, kuuntelen luonnon ääniä ja luen kirjoja. Iltaisin poikaystävä soittaa kitaralla lempibiisejäni samalla kun aurinko laskee horisonttiin.

Tai sitten elän Loft-kämpässä New Yorkissa, jossa asuntoon pääsee suoraan hissillä sisään ja huoneet ovat 5 metriä korkeita. Urani on nousujohteinen ja tuntuu että opin joka päivä jotain uutta. Saan mielettömästi irti hektisestä toimistoelämästä, mutta aikaa riittää myös omille luoville projekteille kuten valokuvaukselle. Pidämme pitkän ruokapöydän ääressä illallisutsuja ystäväville. Elämä on värikästä, tapahtumarikasta ja täynnä naurunremakkaa.

Nämä skenaariot ovat kaikki ihania, mutta ne erottaa sellaisista todellisista unelmista siitä, etteivät ne koskaan muutu tavoitteiksi. Ne antavat nimittäin minulle luultavasti enemmän ollessani vain mielikuvituksessani. Opin tämän melko myöhäisessä vaiheessa elämää, sillä olen juuri se ärsyttävä tyyppi joka jaksaa aina toitottaa että unelmat on tehty toteutettaviksi. 

Viisi vuotta sitten yksi näistä unelmien elämistäni sisälsi tietynlaista juureettomuutta. Halusin kaiken. Kaupunkielämän Nycissä, älykkäitä keskusteluja salakapakoissa, Broadway-näytelmiä, pieniä kirjakauppoja ja niin suuria museoita että niihin eksyy, ja toisaalta myös paratiisirantoja, vieraita kieliä ja kulttuureja, paikallisiin tutustumista ja heidän luonaan asumista, uusia kyliä, ruokakulttuureita ja vieraiden kaupunkien tuoksuja. Seikkailuja. 

Pikkuhiljaa tästä unelmasta tuli tavoite. Ja kuinka ollakaan, tämä unelma toteutui. Ensimmäiset kolme kuukautta New Yorkissa meni kuin huumassa. Mietin sydän sykkyrällä, että onko tämä tosiaan nyt elämääni ja koko ajan pelkäsin jo etukäteen milloin se kaikki loppuisi? Kaikki tuntui vielä paremmalta kuin olin kuvitellut. Ja sitten seikkailu jatkui, ja sain kokea ne paratiisirannat, syödä tuoreita mangoja päivittäin, tanssia rannalla varpaat hiekassa kuun valossa paikallisten musisoinnin tahtiin. Ja lopulta tajusin, että olin saanut kaiken mistä olin unelmoinut niin pitkään. En oikein tiennyt miten päin olla, kun meinasin haljeta kiitollisuudesta. 

Ja sitten tulikin se pudotus. Kun kaikki ei ollutkaan enää ihmeellistä ja suurta ja ihanaa. Kun seikkailut alkoivat tuntua arjelta. Olin saavuttanut kaiken mitä uskalsin toivoa, ja yhtäkkiä olinkin enemmän turta kuin lähtiessäni. Tajusin ettei se unelmaelämäni ollutkaan lainkaan sellaista kun olin kuvitellut. Lopulta myönsin sen ja kirjoitin näin: ”Yksi merkittävimmistä asioista, jonka olen täällä ollessa oppinut, on kuitenkin se miten omat haaveet voivat olla ihan vääränlaisia. Tarkoitan tällä sitä, että sitä kertoo itselleen olevan tietynlainen ja unelmoivansa jostain asioista ja kun ne toteutuvat, voi olla melko kivuliastakin myöntää itselleen, ettei se ollutkaan sitä mitä haluaa. ”

Jälkikäteen olen miettinyt, ettei se unelma ollut lainkaan väärä. Se vain lakkasi olemasta unelma siinä vaiheessa, kun siitä tuli arkea. Eikä arki nyt vain voi olla jatkuvaa ilotulitusta ja vautsivauta. Eikä sen ole tarkoituskaan. Silti reissu oli hieno ja tärkeä. Enkä usko että olisin sama ihminen, mikäli se olisi jäänyt tekemättä. 
 
Nykyään olen sitä mieltä, ettei kaikista unelmista tarvitse leipoa tavoitteita. Ne antavat joskus jopa enemmän ihan vain jäämällä sinne haavemaailmaan. On kivaa leikitellä erilaisilla skenaarioilla ja elää mielessään hetki jotain ihan muuta elämää. Ei siksi että nykyisessä olisi mitään vikaa, vaan siksi että silloin tällöin tarvitsee pientä eskapismia.
 
Ja kaiken tämän haavemaailman rinnalla pitäisi silti uskaltaa taas unelmoida jostain yhtä suuresta, minkä haluaa joku päivä toteuttaa. Ja sehän se vasta pelottavaa onkin. Varsinkin kun siinä on aina se riski, että siihen unelmaan pettyy siinä vaiheessa kun sen on saavuttanut.